PJ: FILOSOFIAN HISTORIA

ESIPUHE

Tämä kirja on filosofian historia hieman siinä merkityksessä kuin Marc C Taylorin Las Vegasia käsittelevä teos About Religion on kirja uskonnosta. Se ei ole oppikirja eikä akateeminen tutkimus, mutta sen taustalla on kyllä samat opinnot ja tiedot kuin oppikirjan ja tieteellisen tutkimuksen kirjoittajalla.

Kirja eroaa vakioituneesta filosofian historiasta sikäli, että se on subjektiivinen. Se on filosofian historia, eräiltä osin, sellaisena kuin se on ilmennyt minulle filosofian historiaa lukiessani. Näin tulkinta asettuu oikean ja väärän ulkopuolelle eikä pyri tavoittelemaan normaalia kattavuutta ja kriittisyyttä. Voisi sanoa, että kirja on Länsimaisen filosofian historia pikemminkin rotkosta rotkoon kuin huipulta huipulle. Minua kiinnostavat usein periferiset ja valtavirtatutkimuksen sivuuttamat asiat. Ne synnyttävät outoutta ja huvitusta.

Kirja on fragmentaarinen. Mutta se on kronologinen. Sen voi lukea alusta loppuun eräänlaisena kertomuksena. Samalla sen voi aloittaa kuitenkin mistä kirjoituksesta tahansa, sillä ne muodostavat kukin oman hienosti ilmaistuna pienoisesseensä ja totta puhuakseni pakinansa.

Kirjassa on kolme kronologista ajanjaksoa: Vanha aika, keskiaika ja nykyaika. Vanhaa ja keskiaikaa koskevaa kirjoitusta tässä voisi joku ryhtyä täydentämään muutamalla sadalla sivulla ja muodostaa niistä ”oikean” filosofian historian. Tyyli ei useinkaan poikkea normaalista aatehistoriallisesta esittämistavasta. Nykyaika muistuttaa merkitykseltään enemmän Chaplinin termille antamaa merkitystä, joskin tämäkin jakso on esitystavaltaan konservatiivisempi kuin vaikkapa Taylorin esitystapa. Missä ovat Kant, Hegel ym. suuret ajattelijat ja miksi osassa käsitellään Freudia, Leniniä ja Marxia, joista vain viime mainittu oli filosofi? Mitä tekemistä Lauri Törnillä tai James Bondilla on filosofian historiassa? Minusta he ovat edustavampia ja vaikutusvaltaisempia nykyaikaisen ajattelun edustajia kuin popparifilosofit, joista joihinkin heistäkin tosin viittaan.

Lukija älköön ottako tätä hanketta liian vakavasti. Olen kirjoittanut jutut ajankulukseni ja toivon, että niistä on hyvää ajankulua myös lukijalle. Suosittelen father Coplestonin moniosaista Filosofian historiaa niille, jotka tahtovat saada luotettavaa akateemista tietoa aihepiiristä.





VANHA AIKA


1. Mikä taivas?

Alussa Niilinlaaksossa hallitsivat taivaan ja maan lapset Isis ja Osiris. Mutta hedelmällistä perintöosaa kadehtiva Setekh kävi Osiriksen kimppuun, vei hänen henkensä ja heitti hänen ruuminsa osat erillensä laajalle alueelle.

Onneton Isis vaelsi ympäriinsä ja keräsi Osirista kokoon. Saatuaan maailmalle hajonneen miehensä yhdeksi, hän suuteli tätä ja tuli raskaaksi neitseellisellä tavalla, kuolleen miehen suudelmasta. Hän synnytti Horuksen, pojan haukkapäisen, joka kukisti isänsä murhaajan. Kuultuaan tapahtumasta Osiris heräsi henkiin.

Maailmaa hallitsemaan jäi haukkani Horus. Mutta Osiris, joka ensimmäisenä oli kohdannut kuoleman vaelsi länteen ja perusti sinne haudantakaisen maan. Siellä niityt viheriöivät ja puistot kukoistivat.

Sinne oli määrä muiden tulla, länteen, Osiriksen, taivaan ja maan pojan jälkeen. Mutta ennen länteen kulkua oli kuitenkin käytävä Molempien totuuksien salissa. Siellä sydämen paino mitattiin sitä mittaavalla vaa’alla, jossa vastapainona oli totuuden sulka. Jos sydän oli keveämpi kuin sulka, sai sen kantaja matkata länteen. Mutta jos se oli painavampi, oli hänen määränsä ikuinen rangaistus.

Upea tarina ja ajatus, eikös vain.

Mutta mitä meidän pitäisi ajatella muumioista, jotka eivät ole kulkeneet sen kummemmin länteen kuin vajonneet rangaistuksen kitaankaan?

Jos repisimme silmämme päästä, asettaisimme sen muumion suuhun, niin että se mitä näemme, tulisi sen sisimmän osaksi, ajattelisiko se, että se on nyt lännen maassa? Hyvää päivää, taivas. En tiennytkään, että Osiriksen valtakunta on British Museum. Ja tämä elämänmuotonne ympärillänne, se siis on onnen maa.

Katselin muumioita, otin niistä kuviakin, mutta en näytä muille, tuntuu niin kornilta.

Egyptistä tuoduille muumioille meidän kulttuurimme, Wienin, Berliinin, Lontoon ja Washingtonin museot, on niiden matkan viimeinen määränpää. Taivas tai kadotus, mitenkä ne nyt sitten sen ottavatkin.

Ehkä tämä on kohtalon ivaa Mutta mitähän kristitty kuolleiden kuolleista herättämiseen uskova tai sitä toivova henkilö ajattelisi, jos hän heräisi tuhansien vuosien päästä jonkun kulttuurihistoriallisen museon vitriinissä? Kyllä tämä luultavasti hänen näkökulmastaan olisi jonkinlainen petos. Vähintäänkin hänellä olisi perusteita lausua, että hän odotti jotakin parempaa.

Ehkä ainoastaan suomalainen körttikansa tyytyisi siihenkin ja hyräelisi kiitoksen virren.





2. Miletos

Aluksi kouluja oli kaksi, miletoslaiset ja elealaiset. Ensimmäiset keksivät luonnon ja jälkimmäiset yhteiskunnan ja käyttäytymisen. Tämä tässä on miletoslaisten tarina.

Se sai alkunsa kaupankäynnistä itään ja Egyptiin. Vaurauden myötä syntyi skholee eli vapaa aika ja käytännön päämääriin sitoutumaton pohdiskelu.

Rikkauden mahdollistaessa kattoon syljeskelyn alkoivat eräät kysyä mikä taivas mikä valuutta. Syttyi kosmologinen intressi.

Tuli Thales. Hän kertoi: kaiken arkhe eli alkuperusta on vesi. Hänen ideansa oletti kaiken selittämisen olevan mahdollista yhden periaatteen avulla. Jokainen, jokainen, jokainen, hoki hän: jokainen puoliympyrään piirretty kulma on suora.

Höpsis, vastasi Anaksimandros, yhden periaatteen miehet työntäkööt päänsä kaivoon, josta juovat. Ettekö ymmärrä, että maailma on rajaton eli apeiron? Apeiron on eräässä mielessä kehys kuin avaruus, jonka piirissä kaikki mikä tapahtuu tapahtuu ja toisessa mielessä materia, joka ei samastu havaittavaan aineeseen.

Näin näkökulma laajentui. Löydettiin ääretön muutoksen lähde.

Maailma, sanoi Anaksimandros, on kuin rumpu. Pam. Sen ympärillä ovat ilma ja tuli. Taivaan kappaleet, tähdet, ovat kokoonpuristettua ilmaa, josta tuli ruiskuaa ulos.

Entäs sitten ilma, kysyi Anaksimenes. Mutta silloin areenalle astui jo Pythagoras, joka kertoi, että lasketaan, pojat, lasketaan. Oletteko huomanneet, että 1+2+3+4 on 10? Tähän täytyy sisältyä jotakin suurta. Niin suurta, että koko todellisuus on oktaavin, kvintin ja kvartin suhde eli siis 2:1, 3:2 ja 4:3. Ja se soi, arkhe on sfäärien harmonia.

Jos kysyt, miten sielusi voi, kuuntele tätä musiikkia. Pelastut, kun jäsennyt intervallien mukaisesti! Yksi näet on luonut aritmeettiset rakenteet apeironiin, jossa elät.

Näille keskusteluille rakensivat Leukippos ja Demokritos. Heidän mielestään oli järkevää kysyä, kuten Thales, onko kaikkein yksinkertaisinta, jolle kaikki muodostuu ja miten selittyy se, että kaikki liikkuu.

Vastaukseksi he kehittivät atomiopin, jonka heikko kohta on liike. Pyörreliike vain oletetaan välttämättömyydeksi. Mutta mikä on moottori?




3. Elealle kiitos, sain siltä pallon

Elea on Etelä-Italiassa, mutta sen filosofikoulu oli kyllä kreikkalainen.

Herra Parmenides korosti korostamistaan, että totuuden voi saavuttaa, kun pohtii. Hän oletti, että maa on pallonmuotoinen ja maailmankaikkeuden keskipiste. Maailmankaikkeuden pallonmuotoisuuden ajatus esiintyy jo miletoslaisessa ajattelussa. Nykyisin Hawkings tahtoisi, että he olivat oikeassa.

Parmenideen mukaan on kaksi tietä (methodos). Nämä ovat totuus ja luulo eli doksa. Totuuden tiellä on keskeistä se mikä on (to hon). Se mikä on, on olevaa ja totta. Se mikä ei ole, on ei olevaa ja epätotta. Näille muotoutuivat ristiriidan ja kolmannen poissuljetun laki. Jotta jotakin voisi käsittää ja sanoa olevaksi, sen on oltava muuttumatonta, liikkumatonta, ajatonta, jakamatonta ja pallon muotoista. Tämä Parmenideen idea on toisin sanoen invariaabeleiden piirteiden periaate.

Zenon elealainen kehitti paradoksit. Ne herättävät kysymykset ajan ja liikkeen jaettavuudesta sekä äärettömän käsitteestä.

Embedokles esitti, että se mikä todella on, on muuttumaton ykseys. Maailma on saanut alkunsa moneudesta, alkuaineista, joita ovat ilma, maa, tuli ja vesi. Sitä hallitsevat kaksi sielullista voimaa: Rakkaus ja Viha. Rakkauden ollessa voitolla syntyy Kaikkeuden Pallo Viha taas repii aineet erilleen.

Kaikkeus on elävä olento, joka kasvaa Rakkauden avulla ja hajoaa Vihan voimalla.

Kaikkeuden pallo muodostuu Anaksagoraan mielestä partikkeleista eli pikku ainesosista (spermata). Ne ovat rajattomasti jaettavia kuin kvantit ja kvarkit ja kenties muuttuvat aalloiksi.





4. Paradokseja


En tiedä, miten paradoksi määritellään, joten ei näihin puheisiin niin paljon ole luottamista. Leväperäisessä teologisessa kielessä paradoksi on usein käsitys ja väite, jonka mukaan jokin on jotakin muuta kuin mitä se on. Esimerkiksi Jumala rakastaa vihaamalla tai olemme iloisia surullisesta asiasta eli Jeesuksen ristinkuolemasta. Sofistikoituneempi uskonnonfilosofinen paradoksi on puolestaan teodikea, jonka ensimmäiseksi esitti Epikuros: jos Jumala on hyvä ja kaikkivaltias, miten on mahdollista, että maailmassa on pahaa?

Liekö näiltä pohjilta Kirsi Kunnas muotoillut hellyttävimmin: joka pitsaa säästää, se lastaan vihaa.

Antaessaan näet saa.

Iskelmätaivaan paradoksi taas on esimerkiksi tämä: miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?

Joskus sanotaan, että paradoksissa tosi väite johtaa epätoteen päätelmään, mutta kaiketi asia on myös vice versa eli epätosi johtaa toteen.

Esimerkkejä paradokseista on runsaasti.

Zenonin ovat tunnetuimmat.

Jänis ei saa edellään olevaa kilpikonnaa kiinni, koska ennättäessään paikkaan, jossa kilpikonna on, kilpikonna on siirtynyt jo eteenpäin. Nuoli pysyy paikallaan, koska jos tarkastelemme lentävää nuolta, on sen liikkeen vauhti jokaisessa tarkasteluhetkessä 0. Kun olemme liikkeessä, meidän on saavuttava ennen perille pääsemistä puoliväliin loputtomasti ja näin liike ei pääse edes alkuunsa.

Hilbertin hotelli on mahtava, sillä siinä on (numeroituvasti) äärettömän monta huonetta. Se on kuitenkin varattu täyteen. Mutta kun sinne saapuu äärettömästi uusia asiakkaita, täynnä olevan hotellin isäntä on riemullisessa tilaisuudessa tarjota näillekin huoneet. Hän näet majoittaa vanhat asukit äärettömiin parillisiin huoneisiin ja uudet asukit äärettömiin parittomiin huoneisiin.

Russellin paradoksi on puolestaan tämä: saunottaja pesee selän vain ja vain niiltä, jotka eivät pese itse selkäänsä. Jos hän pesee oman selkänsä, hän ei pese omaa selkäänsä, mutta jos hän ei pese sitä, hän pesee sen.

Tuo on jo sellainen peso, että lukija muuttuu Buridanin aasiksi, joka kuolee nälkään, kun ei risteyksessä olevista suunnista kumpikaan viehäty, mutta samalla se tekee valinnan kulkemisensa suunnasta, joka on paikalleen jääminen.

Valinta on pakko ko köyhän kuolema.

Ne, jotka eivät tätä hyväksy ovat valehtelijoita. Toivotaan, että me kaikki olemme valehtelijoita. Siitä on se ilo, että kun katsotaan vain kaikkien puheittemme negaatiot, tiedämme, mikä on totuus. Tämän nimi on valehtelijan paradoksi, ja sen oikein ymmärtävä voi vain ihmetellä, että miten meidän kunnon miesten käy.




5. Mestariajattelija


Olemme kuulleet hänestä monta asiaa, joista yksi on se, että kotona oli ankeanlaista.

Kerran Ksantippe haukkui äijän ja kaatoi vettä päälle. Uhri lausui: ”Tiedän, että Ksantippen jyrinää seuraa sade.”

Toisen kerran Ksantippe suutuksissaan repäisi Sokrateelta vaatteet keskellä agoraa. ”Lyö sitä, sanottiin.” ”Ja tekö lausuisitte ’hyvä Ksantippe’, ’hyvin menee Sokrates’, kun tappelisimme julkisesti, vastasi S.”

Hänen kerrotaan kirjoittaneen näytelmiä, osallistuneen sotaretkille, hoitaneen kuntoaan tanssimalla ja käyskennelleen keskustelemassa työpajojen liepeillä.

Kuolemantuomio langetettiin yhden äänen enemmistöllä.

Eräs nykyismaailman asukas kertoi aloittaneensa filosofian kurssin lukiossa lukemalla Platonin kirjoittaman Sokrateen puolustuspuheen. Lopetettuaan hän oli odottanut jännittyneesti aikaansaadun vaikutelman ilmaisuja. Pitkän hiljaisuuden jälkeen oli takapenkistä kuulunut: ”Täyttä roskaa.”

Platon erityisesti ja yleisesti Isoo-Arska eli Aristoteleskin ovat kertoneet Sokrateesta. Tietoja yllä kertoo kuitenkin Diogenes Laertios, joka eli 200-luvulla jKr. ja josta emme tiedä muuta. Diogeneen maine oli ennen huono, nykyisin parempi. Suomeksi johdannoin ja selityksin hänen teoksensa Merkittävien filosofien elämät ja opit ilmestyi taannoin (Summa 2002). Työn teki Marke Ahonen älyn hyvin.




6. Mikä oli Akatemia?

380-luvun puolivälissä eKr. tuolloin noin neljäkymmenvuotias Platon hankki omistukseensa pienen tiluksen Akadeimeia nimisestä puistosta. Puisto sijaitsi muutama kilometri luoteeseen Ateenan kaupunkikeskuksesta, jota hallitsevat Akropolis ja sen alarinteeseen levittäytyvä tori, agora. Puisto oli saanut nimensä Hekademos- eli Akademos-jumaluuden mukaan. Sen alueella sijaitsi gymnasioneja, joissa nuorukaiset urheilivat ja kokoontuivat. Lisäksi puistossa ilmeisesti sijaitsi Museion eli runotarten asuinsija. Platon rakennutti sinne pienen talon. Se lienee ollut tyypillinen ateenalaisasumus, ehkä vaatimaton kaksikerroksinen rakennus, jossa on muutamia huoneita.

Platonin viheliäisestä talosta, Akatemiasta, tuli sittemmin kuuluisa. Yhdessä Akatemiassa parikymmentä vuotta opiskelleen Aristoteleen perustaman Lykeionin kanssa Akatemia on jäänyt aatehistoriaan instituutiona, joka muodostaa keskeiset puitteet sille, mitä nykyisin sanomme länsimaiseksi sivistykseksi. Kun lisäämme niihin vielä joitakin roomalaisia puitteita sekä keskiajan luostareissa syntyneet yliopistot, on koko länsimaisen sivistyksen institutionaalinen ydin mainittu.

Maatilamaisen idyllin hankinta on ollut yksi sivistyksellisen kulttuurin käyttäytymismuoto sittemminkin. Platonin talon lisäksi aatehistoriallisesti kuuluisia antiikin maatiloja ovat esimerkiksi Ciceron Tusculum sekä Cassiciacum, jonne Augustinus vetäytyi jättäessään valtiollisen puhetaidon opettajan viran Milanossa ja kääntyessään kristinuskoon. Uudella ajalla kuuluisien sivistyksen etsimiseen suuntautuneiden maatilojen perillisiä ovat esimerkiksi Anton Tsehovin Melinhovna ja Wystan Audenin Kirchenstettin pömpeli lähellä Wieniä. Maanviljelys (agricultura) on usein liitetty hengen viljelyyn (cultura). Sillä puolestaan on yhteys jumalanpalvelukseen (cultus Dei).

Platon kokosi ympärilleen joukon henkilöitä, luvultaan ehkä vain muutaman kymmenen, jotka kokoontuivat säännöllisesti Akademeian puistossa ja sen gymnasioneissa sekä Platonin talolla. Kokoontumisiin kuului nyyttikestiperiaatteella järjestyttyjä yhteisaterioita. Bakkhoksen suoma innostus ei ollut vierasta. Bakkhos edusti Platonin nuoruudessaan harjoittamien eleusilaisten mysteerien todellisuutta. Siinä keskeisempää kuin juopuminen oli hurmio. Bakkhoksen palvojat saattoivat antautua huikeaan menoon myös ilman viinipuun antia. Platon suhtautui tähän menoon hilpeästi ja hieman torjuvasti. Kun hänestä itsestään tehtiin myöhemmin jumala, tämä ei ollut hänen omien pyrkimystensä mukaista. Uskonnollisella toiminnalla oli kuitenkin sijansa Akatemiassa eräänlaisena turvajärjestelmänä. Tähän on muun muassa seuraava syy:

Platon uskoi, että kreikkalainen kaupunkivaltio voisi menestyä, mikäli sen johtoon olisi koulutettu henkilöitä, joita hän kutsui filosofeiksi. Platon ymmärsi, että ympäröivä yhteiskunta saattaisi pitää tätä kumouksellisena toimintana. Niinpä hänen yhteisönsä esiintyi virallisesti Apollonille ja runottarille pyhitettynä kulttiyhteisönä. Näin Platonin Akatemian ulkoinen status oli olla jonkinlainen Herättäjä-Yhdistyksen paikallisosasto, vaikka tietenkin sen oma sisäinen tavoite oli aivan muuta.

Filosofit erosivat tuona aikana vielä vaikutusvaltaisista sofisteista sikäli, että filosofit olivat pikemminkin tutkijoita kun taas sofistit, joista kenties kuuluisimmat olivat Gorgias ja Protagoras, julistajia. Voisi myös sanoa, että sofistit olivat viisastelijoita ja intellektuaalisten silmänkääntötemppujen tekijöitä, joskin luonnehdinta on liioitteleva ja selittyy osittain Platonin ja jälkimaailman harjoittamasta propagandasta.

Filosofien ihanne oli olla vilpittömiä viisauden etsijöitä. He kyllä arvostivat ilmaisun esteettistä harmonista muotoa, mutta heille harmoniseen muotoon puettu ajatus oli muotoa ensisijaisempi. Tällaiset ajatukset saavutettiin harjoittamalla uudenlaiseksi rationaaliseksi menetelmäksi kehittyvää dialektiikkaa.

Dialektiikka merkitsi kriittistä dialogimuotoista keskustelua. Sen kurinalaisuus perustuu järkiperäisiin sääntöihin sekä vilpittömään ja vakavaan totuudellisuuden tavoittelemiseen. Dialektiikka etenee joko analyyttisen tarkastelun avulla ja askel askeleelta yksimielisyyteen käsiteltävästä asiasta tai päätyy ratkaisemattomaan kysymykseen, jota kutsutaan aporiaksi. Dialektiikan teemat ovat kysymykset tietämisen mahdollisuuksista, luonteesta ja kohteista, olevaisen synnystä, rakenteesta ja päämäärästä, hyvästä elämästä ja toiminnasta sekä kauneudesta. Kun tällaista keskustelua käytiin, Platonin tehtäväksi muodostui sen ohjaaminen. Yhteisöllisessä sivistyksellisessä kanssakäymisessä hän esiintyi pikemminkin eräänlaisena rehtorina. Hänen oppilaansa, tovin Aleksanteri Suuren kotiopettajana Makedoniassa toiminut Aristoteles oli professori, erityisesti eläintieteen professori; tosin hänellä oli runsaasti muitakin kiinnostuksenkohteita lähes kaikilla tietämisen alueilla aina urheilutulosten kirjaamiseen saakka.

Vaikka Platonin Akatemian muodostumisen yksi motiivi liittyi yhteiskunnan kehittämiseen, pian tämän käytännöllisen päämäärän sivuutti filosofia filosofian takia. Akatemiasta versoutui koulu, skhole, joka merkitsee vapaata aikaa tai keskusteluun käytettyä aikaa. Platonistisessa perinteessä skholee sai tulkinnan, jonka mukaisesti se on vapautta käytännön huolista ja filosofian ulkopuolisista päämääristä.

Myöhemmin Aristoteles selitti tätä katsomusta esittämällä, että elämässä on neljä keskeistä toimintaympäristöä: sota, rauha, hyödykkeiden tuottaminen ja koulu. Koulu ja rauha kuuluvat yhteen kun taas sota ja hyödykkeiden tuottaminen muodostavat oman elämänpiirinsä. Koulua voidaan käydä siksi, että ihmisellä on jo välttämättömät hyödykkeet käytössään. Koulun tehtävä ei ole tuottaa hyödykkeitä, vaan abstrakteja totuuksia, jotka ovat itsessään arvokkaita ja tekevät elämästä elämisen arvoisen.




Kaksi tasoa ja kolmas maailma

Sokrates, Platon ja Aristoteles olivat erilaisia ja samanlaisia.

Platonia tämä asia inspiroi sikäli suuresti, että hän kehitti opin, jota Holger Thesleff on kutsunut osuvasti kahden tason malliksi.

Ennen aikaan maailmassa samaa asiaa kutsuttiin ideaopiksi, mutta vanha luonnehdinta on hieman harhaanjohtava. Pitää paikkansa, että ideat ovat Platonin mukaan todellisemmin olevia kuin niiden havaittavassa todellisuudessa esiintyvät yksilöedustajat, mutta kyllä yksilöedustajatkin ovat todella olemassa. Ideoiden yksilöedustajat ovat varjoja vain sikäli kuin ne suhteutetaan ideoiden olemassaoloon, mutta eivät ne ajassa ja paikassa mitään varjoja ole.

Todellisuuden havaittava eli sensiibeli taso on ajallinen, paikallinen, muuttuva ja aineellinen. Todellisuuden käsitettävä eli intelligiibeli taso on ikuinen, paikaton, muuttumaton ja henkinen. Ensimmäinen heijastaa kaikessa erilaisuutta edustavassa kehityksessään jälkimmäisen samuutta.

Kahden tason malli selittää muuttuvaisessa esiintyvän muuttumattomuuden. Platon oletti lisäksi, että samuuden perusta on olemassa erillisenä todellisuutena, ideoiden valtakunta. Se mikä antaa muodottamalle muodon (eidos) on jotakin, joka on todella olemassa erillään kaikesta muodottomuudesta.

Aristoteleskin hyväksyi kahden tason mallin, mutta hänen mielestään ei ollut tarpeellista olettaa erillistä ideoiden todellisuutta.

Aristoteleelle kaikki mikä on, on muodon (eidos) ja aineen (hyle) yhdelmä eikä muoto esiinny irrallaan aineesta – lukuun ottamatta sitä, kun se abstraktiokykymme avulle siirtyy mielteeksi mieleemme.

Aristoteleen hylomorfistisessa eli siis aineen ja muodon muodostamien olioiden todellisuudessa vallitsee sukujen ja lajien jäsennys, joka voidaan ilmaista syllogistisesti. Syllogismi on kolmirivinen muodollisesti pätevä päätelmä kuten Jokainen ihminen on kuolevainen, Aristoteles on ihminen, siis Aristoteles on kuolevainen.

Toisin sanoen: Jos A on B ja C on A, niin C on B.

Aristoteles muotoili 18 perussyllogismia, joihin todellisuudessa olevat oliot ja niiden väliset suhteet voidaan palauttaa. Muodot ovat totta ja muuttumattomia, mutta niistä ei tarvitse olettaa, että ne sijaitsevat jossakin ikuisessa henkisessä maailmassa. Ne sijaitsevat aineellisessa todellisuudessa, joka Aristoteleen uskomuksen mukaan on kyllä aina eli siis ikuinen.

Aineellinen maailma on päämäärähakuinen. Jokainen olio pyrkii toteuttamaan edustamansa lajin lajityypillisen päämäärän. Näin todellisuuden keskeinen luonteenpiirre on se, että siihen sisältyy potentiaa ja aktuaalisuutta eli mahdollisen tulemista siksi, mitä se on.

Esimerkiksi ihmisen lajityypillinen päämäärä on tulla onnelliseksi. Ihminen tulee onnelliseksi, kun hän toteuttaa eli aktualisoi itsessään olevan ihmisyyden mahdollisuuden. Ihmisyyden mahdollisuus kätkeytyy järkeen, joka on ihmiselle lajityypillinen ominaisuus. Vaikka eläimetkin ovat älykkäitä, niillä ei Aristoteleen mielestä ole todellisuuden kokonaiskäsityksen saamiseen yltävää järkeä.

Onnellisuus on sitä, kun käsitämme todellisuuden ja lisäksi taidamme siinä elämisen.





Rehtoreita

Platonia Akatemian johdossa seurasi Speusippos ja Aristotelesta Lykeionin johdossa Theofrastos.

Diogenes Laertios juoruaa Speusippoksesta, joka oli jalosukuinen eli Platonin sisarenpoika, vaikka mitä. Äkkipikaistuksissaan tämä loisia kuhiseva koulunjohtaja oli heittänyt puudelinsa kaivoon ja häipynyt häihin Makedoniaan ihan vain huvikseen jättäen koulutyön hunningolle.

Pedagogian alalla hän lienee omaksunut läpäisyperiaatteen, jonka mukaisesti kaikissa oppiaineissa on jotakin samaa. Hän oli erinomainen henkilö myös sikäli, että keksi miten polttopuita on helppo kantaa.

Hän kirjoitti 43 000 riviä ja väitetään, että Aristoteles osti hänen kirjoituksensa kolmella talentilla.

Ksenokrates, luonnostaan veltto, mutta sisäisesti ryhdikäs rehtori seurasi Speusipposta Akatemian rehtorina. Hän vältti viettelykset ja oli tavattoman itseriittoinen.

Hän kirjoitti 224 000 riviä. Sitten hän, yli 80 vuotiaana, kompastui yöastiaan, kolautti kupolinsa ja kuoli.

Ksenokrateen suurin saavutus lienee Platonin kirjoituskokoelman, Corpus Platonicumin, järjestelmän vakiinnuttaminen. Kokoelmaa säilytettiin Akatemian kirjastossa ja siitä otetut kopiot sivuuttivat muut markkinoilla olevat versiot Platonin kirjoituksista. Tähän corpukseen sisältyy myös muutama vanhan akatemian aikana syntynyt kirjoitus, joka siis ei ole Platonin laatima. Näitä ovat Määritelmiä sekä Alkibiades II, joista jälkimmäisessä käsitellään rukoilemista sekä filosofiaa pelastuksena.

Ksenokrateen seuraaja Polemon oli nuorena vallaton hulttio ja myöhemminkin hän piti aina rahaa ulottuvillaan voidakseen tyydyttää mielihalunsa heti. Eräästä Akatemian pihalla olleesta puustakin löydettiin hänen kuolemansa jälkeen tätä tarkoitusta varten varattu kolmen obolin kolikko.

Opeteltuaan filosofiaa Polemon miehistyi kuitenkin ihan paskajäykäksi rehtoriksi. Hänen ilmeensä ei muuttunut ja eleensä pysyivät samoina, ääni ei laskenut eikä noussut vaan virtasi tasaisen asiallisena kuulijain korviin.

Polemonia ei hätkäyttänyt koiran puraisu sen paremmin kuin teatteriesityskään. Maine hänen järkähtämättömän jalosta luonteestaan levisi ympäri Ateenaa ja häntä kunnioitettiin ylen suuresti kaikkialla missä hänen nimensä mainittiin.

Polemon kuoli noin 267. Seuraavana vuonna Akatemian johtajaksi tuli Arkesilaos ja Akatemia siirtyi skeptiseen kauteen ennen niin sanotun uusplatonismin syntymistä, jonka ensimmäisenä edustajana mainitaan 68 eKr. kuollut Antiokhos. Hänen elämänsä ajalle sattuu se, että Sullan joukot hävittivät Ateenan ja siinä sivussa Akatemian rakennukset. Ne siirtyivät Akademeia-puistosta kaupungille Dionysioksen temppelin läheisyyteen missä Akatemia kaiketi toimi aina 500-luvulla tapahtuneeseen sulkemiseensa asti.

Lykeionin toimintaa on Theofrastoksen jälkeen vaikeampi seurata. Ei ole varmaa, toimiko se yhtäjaksoisesti. Osa sen toiminnasta siirtyi Aleksandriaan ja muodosti esikuvan sikäläiselle sivistyskeskukselle.


7. Kasvien elämästä

Joku mainitsi, että kun kaktuksille puhuu, ne kuolevat. Olen kuullut samasta kokemuksesta muualtakin. Kukille ei kuulemma pidä puhua. Tämä on niin sanottua kansanviisautta.

Mutta onko kasveilla sielu?

Aristoteles vastasi kysymykseen myöntävästi, mutta hänen vastauksensa on spesifi. Sielu, nimittäin, on se, mikä tekee jonkin eläväksi. Ja kasvit epäilemättä ovat eläviä.

Aristoteles ajatteli, että kasvisielu tai vegetatiivinen elämä on osa myös ihmisyyttä ja näin ollen ihminen on kasvi. Olen siis kaktuksen veli ja St. Paulian sisar. Serkkuni on Paavalinmiekka.

Kunniasanalla. Se ei ole kovin uskottavaa alle 35 vuotiaista, johon ikään ihminen on kuolematon ja unohtanut vegetatiivisen elämänsä. Mutta tästä eteenpäin, epäilemättä, suhde omaan vegetatiivisuuteen alkaa voimistua: kaislikossa suhisee.

Aristoteleen mukaan sielussa on kuitenkin myös toisenlaisia kerrostumia, kuten eläinsielu ja järkisielu. Eläimillä on kyllä ajattelutoimintoja, mutta niillä ei ole älyllistä kokonaisnäkemystä todellisuudesta.

Myöhemmin Augustinus huomautti, että koiralla on tietoisuus, koska koira kyllä huomaa, kun se sulkee silmänsä. Tietoisuuden sisällöksi augustinolais-kartesiolaisessa perinteessä länsimaissa onkin riittänyt tämä: tietoisuus on sielun havainto itsestään ja ruumiistaan.

Kasveilla ei ole samanlaista tietoisuutta kuin ihmisillä. Ne eivät havaitse itseään. Niillä on kuitenkin itsesäätelyjärjestelmä, joka perustuu solukon sisäiseen informaatiokiertoon. Kasvit reagoivat ulkomaailman tapahtumiin, esimerkiksi päivän pituuteen tai ilman lämpötilaan. Ehkä tämä solujen toimintaan liittyvä reagoiminen on juuri sille monimutkaisemmalle prosessille, jota sanomme sielun eli mielen tietoisuudeksi.

Ne jotka halailevat puita ovat kuin ovatkin oikeilla jäljillä.



8. Jeesus?

Jeesuksen elämä ja opetus on kristillisen uskon lähde. Kuka Jeesus oli? Voidaanko hänestä tietää jotakin?

Suomessa käytiin takavuosina keskustelua, jossa jo eläköitynyt Heikki Räisänen edusti kantaa, jonka mukaan elämänkertaansa pakenevan Jeesuksen elämänkerta tulisi kirjoittaa pikemminkin ajanhistoriallisen kontekstin avulla kuin Jeesuksen aidoiksi sanoiksi otaksuttujen Uuden testamentin kohtien avulla.

Jossakin yhteydessä Räisänen totesi, että lukekaa nyt edes se Sandersin kirja. Luin sen.

E. P. Sanders esittää teoksessaan The Historical Figure of Jesus (Penguin books 1995), että Jeesuksesta voidaan tietää seuraavia asioita:

Jeesus syntyi noin 4 eKr. Herodes Suuren kuoleman aikoihin, vietti lapsuutensa Nasaretissa, sai kasteen Johannes Kastajalta, kutsui oppilaita, opetti kylissä, kaupungeissa ja Galilean maaseudulla sekä julisti Jumalan valtakuntaa.

Vuoden 30 tienoilla Jeesus meni Jerusalemiin Pääsiäisenä, aiheutti häiriötä temppelissä ja vietti viimeisen ehtoollisen. Hänet vangittiin ja häntä kuulusteltiin juutalaisten virkamiesten toimesta, joista tärkein oli ylimmäinen pappi. Hänet teloitettiin Rooman käskynhaltijan Pilatuksen toimesta.

Jeesuksen kuoleman jälkeen oppilaat ensin kätkeytyivät, mutta nähtyään (Sandersin mielestä ei varmaa missä merkityksessä) Jeesuksen, he alkoivat julistaa, että tämä olisi tuleva takaisin perustamaan valtakuntansa.

Siinä historiallinen tieto Jeesuksesta. Koko komeudessaan, kaikessa niukkuudessaan.

Sandersinkin tutkimuksia on arvosteltu tieteellisesti epäkriittisiksi, ei vain suomalaisia konservatiivisempien amerikkalaisten yliopistofilosofien joitakin vuosia sitten julkaisemassa teoksessa Hermes and Athena: Biblical Exegesis and Philosophical Theology (The University of Notre Dame Press 1993), vaan myös esimerkiksi Jeesus-seminaarin piirissä.

Sandersin mielestä Jeesuksen aidoista sanoista ei saavuteta yksimielisyyttä. Jeesus-seminaari puolestaan äänestää niistä samalla tavoin kuin avaruustutkijat planeettamääritelmistä. Jeesus-seminaarin noin 70 itsensä kriittiseksi luonnehtivaa tutkijaa äänestivät joitakin vuosia sitten siitä, miten todennäköisesti evankeliumeissa olevat Jeesuksen sanat ovat alkuperäisen historiallisen Jeesuksen sanoja.

Äänestystulos ilmaistiin väreillä: punainen merkitsi, että kyseessä on epäilyksettä Jeesuksen sanat ja vaaleanpunainen, että sanat ovat todennäköisesti sen suuntaisia kuin Jeesuksen alkuperäiset sanat. Vihreä merkitsi, että sanat eivät ole Jeesuksen, mutta niillä on yhteys siihen, mitä Jeesus on sanonut. Musta merkitsi, että sanat eivät ole Jeesuksen ja lisäksi ne kuuluvat selvästi eri perinteeseen.

Äänestystulos oli: Markuksen evankeliumista 13 % oli väritetty punaisella ja vaaleanpunaisella. Matteuksella näitä kohtia oli 20 % ja Luukkaalla 30 %. Luukas sisälsi 50 % punaista, vaaleanpunaista ja vihreää. Johannes oli evankeliumeista historialliselta luotettavuudeltaan äänestyksen mukaan heikoin. Sen kohdista 99 % oli värjätty mustalla.

Luukkaan evankeliumi siis selvisi parhaiten. Äänestyksen mukaan Luukkaan kaksoisteos sisältää eniten historiallista materiaalia. Kiinnostavaa on se, että niin kutsuttu hengellinen evankeliumi, Johannes, oli äänestyksen ja sen taustalla olevan historialliskriittisen lukutavan näkökulmasta kaikkein vähiten luotettava.

Jos uskon lähteeksi sopii parhaiten teksti, joka on kaikkein heikoin historiallisen lukemisen lähde, mitä tästä pitäisi ajatella? Onko niin, että hengellinen ja historialliskriittinen lukutapa eivät vastaa samoihin kysymyksiin ja että niillä on vain vähän toisilleen annettavaa? Monet arvostetut filosofit maailman huippuyliopistoissa väittävät yllämainitussa kirjassa, että historialliskriittisellä raamantuntutkimuksella on joko erittäin vähän tai ei mitään annettavaa kristilliselle uskolle.

Kuinka paljon tulos vie eteenpäin historian Jeesuksen tuntemista?

Jotta tulos olisi historiantutkimuksellinen löytö, sen tulisi toimia myös toisinpäin. Miten Jeesus itse äänestäisi? Kuvitelkaamme, että historian Jeesuksella olisi tietokone, jolla hän vastaisi nimissään kulkeviin evankeliumin sanoja koskeviin kysymyksiin. Vastaukset olisivat: täysin samaa mieltä, ei aivan samaa mieltä, jonkin verran samaa mieltä ja aivan eri mieltä. Tietäisimmekö kriittisten tutkijoiden tutkimusten perusteella, mitä Jeesus vastaisi?

Näiden ja eräiden muiden tieteelliseen tutkimukseen liittyvien seikkojen perusteella olen alkanut ajatella jotensakin näin:

Historian Jeesus ja kirkon Kristus eli se Jeesus, jonka muistelemisesta kirkko syntyi (ekklesiologia on muuten emotionaalinen opinkohta eikä niinkään organisaatio-opillinen kysymys!) ovat käsitteellisesti erillään tarkasteltavia, mutta asiaa koskevien lähteiden luonteesta johtuen ei voi nähdä selvästi, missä ero kulkee.

Jeesuksen julistus ja siihen liittyvä julistus ovat Uutta testamenttia historiallisesti varhaisempia ja alkuperäisempiä kristillisen uskon lähteitä. Tätä ei aina huomata, kun esitetään, miten tärkeä kirja Raamattu on.

Yhtäältä kristinuskon historiallista ydinaluetta ovat Jeesuksen elämä ja julistus, näihin liittyvä apostolien julistus ja sen tulkinta eli niin sanottu uskon sääntö varhaisessa kristillisessä yhteisössä, ei Raamattu tai eksaktimmin Uusi testamentti.

Toisaalta edellä mainitut muovautuivat Uuden testamentin kirjoiksi, joka on pääasiallinen lähde yritettäessä selventää historiallista ydintä.

Uuden testamentin kirjat eivät ole historiantutkimuksen primäärilähteistöksi kelpaavia dokumentteja. Koko juttu on kehällinen: mittaa mitataan mitalla itsellään. Historiallista ydintä etsitään materiaalilla, johon historiallinen ydin on sekoittunut ja joka lisäksi ei ole historiallinen dokumentti vaan saarnaa.

Suhtaudun tutkimuksen piirissä esitettyihin radikaalimpiinkin tulkintoihin melko yhdentekevinä uskonnon kannalta. Tämä melko on kuitenkin positiivisempi asenne kuin sanoa, että merkitystä on vain vähän tai ei ollenkaan, kuten amerikkalaisfilosofit näyttävät ajattelevan. Toistan: ei vain vähän vaan melko vähän. Lisättäköön nyt vielä sitten senkin verran, että epäilen, onko millään teologisella tutkimuksella enempää kuin melko vähän merkitystä uskonnon kannalta. Tärkein anti saattaa liittyä siihen, että teologista tutkimusta ylipäänsä harjoitetaan. Jos ei harjoitettaisi, tilanne uskonnon kentällä saattaisi olla toinen kuin nyt. Kohtaisimme esimerkiksi sananvapauteen liittyviä kysymyksiä toisenlaisina kuin tällä hetkellä, ja oma kristillinen perinteemme ja kulttuurimme saattaisi muistuttaa enemmän esimerkiksi joitakin islamin ulottuvuuksia.

En pidä eksegeettistä tutkimusta ensisijaisesti historiantutkimuksena (kun ei lähteitä kerran ole) vaan kirjallisuudentutkimuksena. Kun eksegetiikan piirissä esitetään vaihtoehtoisia malleja tai ajatuksia siitä, miten Jeesus eli, kuka hän oli tai miten hänelle kävi, olen tottunut ajattelemaan, että ne eivät valota historiallista todellisuutta. Sen sijaan ne valottavat sitä, millaisiin pohdintoihin kriittistä tieteellistä ajattelua opiskelleiden kirjallisuudentutkijoiden ja ajanhistoriaa tuntevien henkilöiden on näillä edellytyksillä mahdollista edetä.

Tämä ei tietenkään ole yhdentekevää. Kaikella inhimillisellä ajattelulla on jokin merkitys, luultavasti. Aihepiiriin liittyvät ajatustulemat valaisevat kiinnostavalla tavalla sitä, miten ihmiset ajattelevat asioista. Touhun anti liittyy siihen, että on olemassa henkilöitä, jotka ajattelevat tietyllä tavalla. Se kannattaa ottaa vakavasti eikä pitää sitä yhdentekevänä.

Mutta ei näillä tiedoilla ja välineillä kyllä pitkälle pötki, mikäli tahtoo lähestyä Jeesusta tieteellisesti ja historiallisesti. Siihen proseduuriin pätee, että en tunne miestä sanoi Ketola Jeesusta.

Tieteellisen tutkimuksen kannalta on hyvä pitää mielessä, että suuri osa niistä, jotka tahtovat tuntea Jeesuksen, uskovat, että hänen 'löytämisensä' on mahdollista Johanneksen evankeliumin äärellä. Voi olla, että uskovaisten asenne on outo. Mutta äänestys ja sen tulos ei ole ainakaan vähemmän outo kuin se.



9. Vetoketjuton ja kooltaan pieni Raamattu

Olen uskonasioissa sikäli alussa, että Jumalaan ja Jeesukseen uskomisen askarruttamisesta en ole vielä edennyt Raamattuun uskomiseen, ainakaan kaikessa pleeroomallisuudessaan, mutta kristityllähän saa olla myös puutteita.

Teologianopettajani Haikola sanoi, että mitä sitä taskukirjaa tutkimaan, lukekaa nyt edes Nikomakhoksen etiikkaa, jotta saisitte aikaan jotakin hyödyllistä. Maailmassahan on 10 000 eksegeettiä jokaista raamatunsivua kohti ja eipä siitä oikein mittään sellaista tutkimuksellisesti ilmene mitä ei Sievissä jo tiijettäisi

Ehkä niinkin, mutta jos taskukirja, niin voisiko asian yrittää saada pähkinänkuoreen?

Tähän on vastattu, että kyllä kyllä: "Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainokaisen Poikansa ettei yksikään joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän." Siteeraan ulkomuistista, vanhasta käännöksestä. Nykykielinen käännös on tämä: "Poiché Iddio ha tanto il mondo, che ha dato il suo unigenito Figliuolo, affinché chiunque crede in lui non perisca, ma abbia vita eterna."

Suosittelen Raamatun lukemista ja kannatan asiaa. Kunhan luetaan myös patristiikkaa ja keskiajan teologiaa sekä nykyisestä ajattelusta tieteenteoriaa, joita muuten ei yleensä lueta. Sillä yhden kirjan miestä varo (Tuomas) ! Ettei kävisi siten, että olet hyvä mies, mutta lukenut väärät kirjat (Haikola).

Kerron pari asiaa Wikipediatyyliin:

Raamattu on kokoelma kirjoja, jotka ovat syntyneet parin vuosituhannen aikana. Vanha testamentti on muodostunut ajanlaskun alkupuolella nykyiseen asuunsa ja Uusi testamentti 300-luvulle jKr. mennessä.

Vanhan testamentin kirjat jakaantuvat lakiin, profeettoihin ja kirjoituksiin. Se piirtää aikajanan, joka alkaa patriarkkakertomuksista, Egyptin orjuudesta ja sieltä lähdöstä (Exodus), kulkee tuomarien ja kuninkaiden aikaan (Daavid, Salomo, Jerusalemin temppeli, noin 1000-900 eKr.), valtakunnan jakautumiseen eteläiseen ja pohjoiseen valtakuntaan ja pakkosiirtolaisuuteen (500 eKr.).

Vanhan testamentin ajan maailmanvallat olivat Assyria, Babylonia, Persia ja Kreikka.

Maailman luominen esitetään kahdesti niin sanotun Jahvistin ja Pappiskirjan kertomuksin. Ensimmäinen luomiskertomus esittää maailmankaikkeuden luomisen tarkassa järjestyksessä, toinen luomiskertomus sisältää ihmisen luomisen. Kertomuksen ovat oman aikansa kosmologiaan liittyviä kuvauksia, itse asiassa melko nuorta ainesta Vanhassa testamentissa, vaikka sijaitsevatkin heti alussa. Kirkkoisät selittivät niitä vertauskuvallisesti.

Patriarkkakertomuksissa teemoja ovat esimerkiksi Abraham-Aabraham ja tämän uskon koettelu, niin sanottu Aabrahamin uhri, Saara, joka tuli vanhana raskaaksi, Iisak, Eesau ja Jaakob, muun muassa perimyskysymykset, Joosef, joka eli Egyptissä unienselittäjänä ja Ismael, joka on 'muslimien' kantaisä.

Profeetoissa erotetaan kolme 'aaltoa'. Israelin tuhoa julistavat profeetat, esimerkiksi 700 eKr. Aamos ja Jesaja, pakkosiirtolaisuuden aikana eläneet profeetat kuten Jeremia ja pakkosiirtolaisuuden jälkeen eläneet profeetat kuten niin kutsuttu toinen (ja kolmas, eli deutero ja trito) Jesaja. Profeetat olivat yhteiskunnan tilannetta tulkinneita henkilöitä.

Viisauskirjallisuutta ovat Sananlaskut, esimerkiksi "joka toiselle kuoppaa kaivaa, se itse siihen lankeaa", psalmit ja Saarnaaja, jonka mukaan kaikki on turhuutta sekä Jobin kirja, joka kysyy, miksi Jumala sallii hurskaan joutua tappiolle.

Apokalyptiikkaa (apokalypsis, paljastaminen) on Danielin kirja, jossa Saatanasta tulee oma pahan lähteenä toimiva persoonansa ja joka sisältää jaon tämän- ja tuonpuoleiseen sekä ylösnousemususkon. Kirja on kirjoitettu syyrialaisten hallituskaudella Jerusalemin temppelissä harjoitettua synkretismiä vastaan. Apokalyptiikkaa on myös Uuden testamentin loppuun sijoitettu Johanneksen ilmestys. Se annetaan 7 seurakunnalle. Se sisältää 7 sinettiä, 7 vihan maljaa, 7 torvea eli arvostelee sopeutumista 7 kukkulan kaupungin, Rooman, elämänmenoon. Siellä hallitsee keisari Nero, jonka tunnus on 666.

Uudessa testamentissa on kertovaa kirjallisuutta (evankeliumit, apostolien teot), opetuskirjallisuutta (kirjeet) ja apokalyptiikkaa. Sen varhaisinta ainesta ovat Paavalin kirjeet.

Paavalin aitoja kirjeitä ovat 1. Tessalonikalaiskirje, Galatalaiskirje, 1-2 Korinttolaiskirje, Roomalaiskirje, Filippiläiskirje ja kirje Filemonille. Paavali teki neljä (?) lähetysmatkaa ja ilmeisesti kuoli Roomassa vuonna 64. Hän oli entinen fariseus. Hänen teologiansa keskeisiä teemoja ovat pikainen lopun odotus, vanhurskauttamisoppi, laki ja uusi elämä Kristuksessa (kr. hen) Kielteinen suhde naisten toimintaan seurakunnassa on jälkipaavalilaisista kirjeistä.

Evankeliumeja ovat synoptiset evankeliumit (synopsis, katsoa yhdessä) Markus, Matteus ja Luukas. Johannes on 'hengellinen evankeliumi'. Markukselle Jeesus on kärsivä Jumalan Poika ja evankeliumi viritetty niin sanotun Messias-salaisuuden varaan. Matteukselle Jeesus on ennustusten toteutuma. Luukakselle hän on köyhistä välittävä parantaja. Kuvaukset Jeesuksen syntymästä ja ylösnousemuksesta vaihtelevat eri evankeliumeissa.

Tietoja Jeesuksesta: syntyi noin 7-4 eKr., julisti Jumalan valtakuntaa ja lupasi sen pahoillekin sekä paransi. Hän oli juutalainen, joka uudisti juutalaista rukouskäsitystä, pasifisti, joka ristiinnaulittiin roomalaisten toimesta. Tärkeitä Jeesuksen opetuksia sisältyy Vuorisaarnaan, Isämeidän-rukoukseen ja vertauksiin.

Kommentaariksi suosittelen Sören Kierkegaard, Pelko ja vavistus, suom. Torsti Lehtinen (WSOY 2001) sekä Mika Waltarin romaania Valtakunnan salaisuus.

Psalmi 23 on sivulla 625, Aamoksen viides näky sivulla 1015 ja Paavalin puhe Ateenan Areiopagilla sivulla 186 (numerointi alkaa Ut:ssa uudelleen).



10. Antiikkia, antiikkia

Roomalainen kulttuuri on yhdistelmä vanha- ja aitoroomalaisesta perinteestä ja siihen liittyneestä kreikkalaisesta perinteestä. Vanharoomalainen perinne merkitsee ennen n. 200 eKr. vaikuttanutta kulttuuria, jonka juuret ovat etruskivaikutteissa.

Yhtenä käänteenä on pidetty toista puunilaissotaa eli Hannibalin sotaa 218-201, jossa Rooma voitti Karthagon. Roomasta tuli sen jälkeen kasvava kulttuurikeskus, jonne virtasi suuri muuttoliike köyhiä. Senaattorisukujen valta kasvoi heidän voidessaan ottaa orjia ja vaurastua valloitettujen alueiden rikkauksilla. Rikkaudesta ja ulkonaisesta hyvinvoinnista seurasi kiinnostus kulttuuriin.

Lopullinen roomalainen kulttuurisynteesi syntyi 70-luvulla eKr. Se merkitsi latinankielisen kirjallisuuden syntyä. Ulkoisia instituutioita olivat muun muassa ensimmäinen julkinen kirjasto vuonna 39 ja ensimmäinen pysyvä teatterirakennus vuonna 55.

Synteesin osat olivat vanharoomalaisuus ja aitoroomalaisuus. Vanharoomalaisuudelle olivat keskeisiä seuraavat asiat:
- ritualistinen uskonto
- vakavuus
- velvollisuuksien uskollinen täyttäminen
- arvokkuus ja perinnesidonnaisuus
- häikäilemätön oman piirin etujen vartiointi
- askeettinen elämäntapa
- miesten ja naisten työnjako
- käytännöllisen ja aineellisen korostaminen

Vanharoomalaisten arvojen kenties merkittävin puolustaja oli puolustaja Cato vanhempi (234-149)

Aitoroomalaisuuden keskeisiä teemoja olivat:
- Rooma-aate
- maailmanvaltiuteen liittyvät pyrkimykset
- suureellisuus
- hallitsijakultti
- organisointikyky
- tehokkuus
- kyky omaksua uusia vaikutteita ja suhteuttaa ne perinteeseen
- poikkeuksien torjuminen

Merkittävimmät roomalaiset filosofit olivat: Lucretius, Cicero ja Seneca. Lucretiuksen pääteos oli De rerum Natura. Se sisältää 6 kirjaa luonnontieteestä.

Cicero, joka toimi valtiollisissa tehtävissä ja murhattiin kirjoitti muun muassa teokset De re publica (Valtiosta), De officiis (Velvollisuuksista), Hortensius (kadonnut teos), Tusculanae disputationes (Tusculanin keskustelut) ja De natura deorum (jumalien luonteesta). Cicerolle keskeinen termi oli humanitas. Humaani ihminen on kirjallisesti ja taiteellisesti sivistynyt henkilö, jolla on moraalia periaatteita ja perinteiden kunnioitusta. Hän tuntee vastuunsa muita ihmisiä kohtaan ja toimii suvaitsevaisesti, oikeudenmukaisesti ja järkevästi. Hän osaa ilmaista itseään huolitellusti ja vakuuttavasti.

Seneca oli kotoisin rikkaasta perheestä, joka oli vanharoomalainen. Hän ei yhtynyt isänsä arvoihin, vaan liittyi stoalaisuuteen. Seneca toimi senaattorina, keräsi valtavan omaisuuden viininviljelijänä ja huolehti keisari Neron kasvatuksesta. Häntä syytettiin osallistumisesta Neron vastaiseen salaliittoon ja määrättiin tekemään itsemurha.

Seneca kirjoitti esseitä, tyylillisesti huoliteltuja, mutta epäsystemaattisia pohdiskeluja. Hänen kirjojaan ovat muun muassa De vita beata, De otio (Vapaa-ajasta), De providentia (sallimuksesta), Naturales questiones (luontoa koskevia kysymyksiä) sekä Epistulae morales, (moraalia koskevia kirjeitä Lucretiukselle)

Ja nyt mun pitäis antaa sulle joku hinta näistä? No mä sanoisin, että kirjasin näitä ylös, sillä on kiinnostavaa, missä merkityksessä olemme roomalaisia. Vanharoomalaisuus ja aitoroomalaisuus ovat perinteitä, jotka valottavat maaseudun ja kaupungin sekä paikalliskulttuurin ja globalisaation välistä suhdetta. Niiden nykyinen kuva on Yhdysvallat. Lucretiuksen luonnonfilosofia, Ciceron humanismi ja Senecan stoalainen asenne syntyivät vastauksina sanottuun jännitteeseen. Ne ovat edelleen elinvoimaisia vastauksia täällä elomme teillä. Oliko yllättävää?



11. Enneadeista

Mikä on saattanut sielut eroon isä Jumalasta? Näin alkaa Plotinoksen viides Enneadi, jota on luonnehdittu myös teologiseksi. Todellakin, "isä Jumalasta".

Plotinos vastaa, että syy on kuvitelma itseriittoisuudesta, henkisestä omavaraisuudesta. Tämän jälkeen hän alkaa tarkastella kolmen hypostaasin, yhden, järjen ja sielun välistä suhdetta, sitä miten sielu on järjen ilmaisu ja järki yhden ilmaisu.

Plotinoksen Enneadit on sarja kirjoituksia, filosofisia esseitä, jotka Porfyrios kokosi yhteen. Kirjoja on 6 ja kirjat jakaantuvat kukin yhdeksään esseeseen tai traktaattiin, tästä teoksen nimi. Kokoelman jälkivaikutus on ollut mittava, sillä sen kirjoitukset muotoilivat niin sanotun uusplatonismin. Ne elähdyttivät platonisen perinteen sen uudessa "toimintaympäristössä". Aivan erityisesti Plotinoksen kirjoitukset tulivat tärkeiksi, koska ne vaikuttivat Augustinukseen, joka oli uusplatonikko ja muovasivat näin kristillisen teologian välineellistä kivijalkaa ratkaisevalla tavalla.

Yksi, järki ja sielu on kolminaisuus eli triniteetti. Kiista siitä, millä tavoin se eroaa Augustinuksen triniteetistä, on elänyt näihin päiviimme asti. Plotinoksen järki on informoitu ja muovattu kun taas Augustinuksen Poika syntynyt. Plotinoksen triniteetti on hierarkkisuutta, kun taas Augustinuksen triniteetti on simultaaninen ja samatasoinen.

Enneadien kriittinen laitos on julkaistu Loebin klassikkosarjassa. Korkeaa kaunokirjallisuutta edustaa puolestaan Stephen MacKennan käännös, joka on julkaistu muun muassa Penguin booksin sarjassa. MacKenna oli entinen pankkivirkailija ja journalisti, joka sattui törmäämään Enneadeihin Pietarissa 1905. Hän päätti omistaa elämänsä sen kääntämiselle. Tulosta on pidetty yhtenä viime vuosisadan merkittävimmistä englanninkielisistä filosofisista töistä.

Penquin booksin laitos on yhden etevimmän uusplatonismin tutkijan, John Dillonin, toimittama. Dillon on varustanut laitoksen alaviittein ja huomauttaa MacKennanin sinänsä harvinaisista käännösvirheistä sekä sisällöllisistä kysymyksistä, jotka lukija tulisi huomata. Laitoksen alussa on MacKennanin oma johdanto, vanhempaa tutkimusta edustava Paul Henryn artikkeli, jossa valotetaan Plotinoksen aatehistoriallista sijoittumista, käännös Porfyrioksen laatimasta Plotinoksen elämänkerrasta sekä Dillonin oma johdanto. Johdantoartikkeleiden kokoelma on hyvä filosofinen oppikirja. Kun lukee sen, tulee vähällä vaivalla viisaaksi.




12. Muuan moderni filosofi



Christopher Kirwanin Augustine (Routledge 1989) on ollut pitkään standarditeos niille, jotka tahtovat perehtyä Augustinuksen ajattelun filosofisiin ulottuvuuksiin. Pienen elämänkerran jälkeen Kirwan esittää Augustinuksen filosofisen näkemyksen tieto-opista, kielestä, pahuudesta, vapaasta tahdosta, ajasta sekä metafysiikan peruselementeistä. Kirwanin teos on huolellista ja formuloitua käsialaa, mistä johtuen sen lukeminen on aikaaviepää ja keskittymistä edellyttävää.

Nykyisistä Augustinus-tutkijoista kiehtovin, Gareth B. Matthews, joka on valottanut erityisesti Augustinuksen ja Descartesin suhdetta, julkaisi pari vuotta sitten Kirwanin filosofisesti subtiilissa karikossa luovivalle lukijalle rinnakkaisteoksen. Se johdattaa lyhyin, noin 10 sivun artikkelein Augustinuksen ajattelun filosofisten ainesosien saloihin.

Matthews (s. 1929) on Massachusettin filosofian professori. Viittaamani teos on Augustine, sarjassa The Blackwell Great Minds, ilmestynyt 2005. Teos on omistettu Lontoon King Collegen klassikoiden professorille (emer.) Richard Sorabjille. Pöydälläni on erityisesti propassioihin keskittyvä Sorabjin teos Emotion and Peace of Mind. From Stoic Agitation to Christian Temptation (Oxford University Press 2000). Sorabji piti Helsingissä kirjansa tekstilähteiden pohjalta 90-luvun lopulla viikon mittaisen kurssin, jolle osallistuin. Se on ehkä hienoin kurssi, jolla olen koskaan ollut. Tasosta kertoo myös ansiokkaiden oppilaiden joukko: Lilli Alanen, Simo Knuuttila ja Juha Sihvola napottivat kurssilla nuorempien ohella. Sorabji on suuri suosikkini Martha Nussbaumin ohella.

Matthewsin dispositio on tällainen:
1. ensimmäisen persoonan näkökulma
2. Augustinuksen elämä
3. skeptisismi
4. kieli
5. Augustinuksen cogito
6. mielen ja ruumiin ongelma
7. muiden mielten olemassaolo
8. filosofinen unen ongelma
9. aika ja luominen
10 usko ja järki
11. ennaltatietäminen ja vapaa tahto
12. pahan ongelma
13. pahojen asioiden tahtominen
14. valehteleminen
15. onnellisuus

Jos jokainen suomalainen tietäisi, että Augustinus on kirjoittanut noin 100 kirjaa, joista tärkeimmät ovat Tunnustukset, De Civitate Dei, De Trinitate, De Genesi ja De servo arbitrio sekä De spiritu et littera sekä sen lisäksi tietäisi, että hän mietti asioita, jotka Matthews dispositiossaan luettelee, olisimme sivistyskansa.

Matthews mainitsee, että Augustinuksen maine muistelijana ja teologina on vakiintunut. Hän koettaa raivata tälle tilaa myös filosofina. Se puoli hänestä ei ole yhtä vahvasti mieliin juurtunut.

Matthewin tulkinnan mukaan Augustinuksen erityislaatu liittyy semminkin siihen, että hän on ensimmäinen filosofi, joka on moderni. Hän nimittäin käsittelee filosofisia kysymyksiä niin kutsutusta ensimmäisen persoonan näkökulmasta. Antiikin relativismi, joka esitti, että kukin tarkastelee asioita omasta näkökulmastaan, ei tarkalleen ottaen ajatellut niin. Sen sijaan relativismi oli universaalia, todellisuuden luonnetta koskevaa relativismia. Sen mukaisesti todellisuus itse ilmenee eri tavoin eri ihmisille, mutta sen ilmenemismuodot eivät kerro siitä itsestään mitään.

Augustinuksen ”vallankumouksellinen” ajatus oli, että ensimmäisen persoonan tieto, kuten, että olen olemassa, elän ja käsitän asioita, raportoi myös jotakin todellisuudesta itsestään.

Augustinuksen kääntyminen filosofiaan tapahtui hänen luettuaan Ciceron sittemmin kadonneen teoksen Hortensius. Siinä hän tutustui akateemikkojen skeptiseen näkemykseen, jonka kannattaja hänestä joksikin aikaa tuli. Ensimmäisessä säilyneessä teoksessaan Contra Academicos, erityisesti sen kolmannessa kirjassa, Augustinus alkaa kuitenkin luonnostella argumenttia skeptikkoja vastaan.

Lähtökohtana, Matthewsin tulkinnan mukaan, on Zenonin idea: A tietää, että p jos ja vain jos A näkee, että p ja p ei voi näyttäytyä A:lle toisin kuin siten, että se on p.

Tämä ei tietenkään osoita, että jonkin ilmeneminen jollekin on sen ilmenemistä, mikä ilmenee. Voihan kyseessä olla uni tai petos. Mutta lähtökohta osoittaa, että asiat voivat olla tosia tai epätosia. Juuri tämä on Augustinuksen mielestä varmaa tietoa, kaksiarvologiikka. Lisäksi voimme varmasti tietää, että on olemassa joko maailma tai että on olemassa monia maailmoja ja jos yhden maailman lisäksi on olemassa vaikkapa 6 maailmaa, maailmoja on 7, sillä tiedämme varmasti, että 1+6 on 7.

Kootusti, Augustinus uskoo, että vaikka hän olisi unessakin, hän tietää varmasti 1. loogisia totuuksia, 2. matemaattisia totuuksia, 3. oman elämismaailmansa olemassaolon (että hänelle ilmenee erilaisia asioita) ja 4. sen, miten erilaiset asiat ilmenevät elämismaailmassa.

Koska ensimmäiset kohdat, loogiset ja matemaattiset totuudet sisältävät Augustinuksen uskomuksen mukaan itsensä todistavan kvaliteetin, hänen kiinnostuksensa Contra Academicos-teoksen jälkeen suuntautui erityisesti kohtaan 3, minän ja elämismaailman suhteeseen sekä näiden suhteeseen maailmaan sinänsä. Näin Augustinuksen filosofian keskukseksi muodostuu mielen filosofia, jonka merkittävä klassikko hän on.

Modernia!

Se herkku, joka näistä muotoutui, on Augustinuksen cogito. Jos Augustinus uskoo, kuten hän tekee, kokevansa asioita, on olemassa subjekti, joka uskoo kokevansa asioita. Näin ei ole virheellistä uskoa, että on olemassa subjekti (jonka nimi on Augustinus), joka uskoo kokevansa asioita. Näin meillä on erehtymätöntä tietoa ainakin siitä, että Augustinus on olemassa. Augustinus esitti tämän si fallor sum –muotoiluna, jos erehdyn, olen olemassa.




13. Filosofiaa valehtelijoille

Humanistiselle perinteelle valehteleminen ei ole järin suuri ongelma. Totuudenpuhuminen on siinä jumalan hyve, mutta ihmiset ovat leväperäisempiä. Valtion 3. kirjassa Platon jopa toteaa, että valtio perustuu jaloon valheeseen eli sepitteeseen yhteiskuntaluokkien alkuperästä. Näkemys on historiassa testattu vallankumousten yhteydessä. Voittajat ovat kirjoittaneet historian yhä uudelleen ja sepittäneet menneisyyden itsensä kannalta parhain päin. Tämä on siis humanismia.

Juutalais-kristillinen perinne on ryppyotsaisempi: Älä anna väärää todistusta! Ei siten tuulesta temmattu sekään G. B. Matthewsin näkemys Augustinuksesta, jonka mukaan tämä oli ensimmäinen filosofi, joka huomasi valheen filosofiset ongelmat.

Matthews luonnostelee valheen vakioanalyysiksi tämän: Sanoessaan A.lle että p, S valehtelee vain ja vain jos (i) p on epätosi, (ii) S uskoo, että p on epätosi ja (iii) sanoessaan A:lle että p, S:n tarkoitus on huijata A:ta p:stä.

Onko valheen filosofinen vakioanalyysi riittävä, jotta sitä voisi pitää valheen määritelmänä? Voimmeko sen avulla tietää, mitkä ilmaisumme muodot ovat valheita? Tämän luulisi olevan tärkeä asia selvittää, sillä jos esimerkiksi on olo, että maailmassa on paljon valhetta, olisi varmastikin paikallaan tietää, minkä kriteeristön avulla tunnistamme ilmiön valheeksi.

Augustinus kirjoitti kaksi tutkielmaa valheesta, ensimmäisen 300-luvun lopulla ryhtyessään paiskimaan piispan töitä Hippo Regiuksessa. Elämänsä loppupuolella kirjoittamissaan varsinaisissa muistelmissaan, joiden nimi ei suinkaan ole Confessiones vaan Retractationes hän ilmoittaa, ettei ole tyytyväinen kumpaankaan valhetta koskevaan tutkielmaansa, teoksiin De mendacio ja Contra mendacium. Valehtelemisen ongelma jäi hänelle aporiaksi, avoimeksi ja ratkaisemattomaksi kysymykseksi, jonka ratkaisuksi hän ei löytänyt itseään tyydyttävää filosofista välineistöä.

Matthewsin mukaan Augustinus oli taipuvainen ajattelemaan valheen vakioanalyysin mukaisesti. Silti tämä esitti useita esimerkkejä valheista, jotka eivät asetu vakioanalyysin piiriin. Näitä olivat esimerkiksi nämä tapaukset:

1. Henkilö valehtelee silloin, kun hänen mielensä on jakautunut kahtia siten, että hän väittää todeksi jotakin josta hän uskoo, että se on epätotta (tai toisinpäin) riippumatta siitä, onko asia itsessään epätosi tai tosi. Standardianalyysin kohtaa (i) ei siis tarvita.

2. Henkilö valehtelee silloin, kun hän uskoo jonkin olevan totta ja asia on myös itsessään totta, mutta henkilö olettaa ja pyrkii siihen, että kuulija tulkitsee sanotun totuuden epätodeksi. Esimerkiksi: Henkilö sanoo kilpailijalleen olevansa matkalla Helsinkiin (kuten hän on menossakin), mutta toivoo kilpailijan ajattelevan, että ahaa, sanot meneväsi Helsinkiin, jotta en huomaisi sinun olevan matkalla Tampereelle. Standardianalyysin kohta (iii) ei täyty.

Matthews esittää useampiakin Augustinuksen esimerkkejä. Nämä tässä riittävät kuitenkin tämän päreen osalta. Tarkoitukseni oli vain huomauttaa, että filosofisesta näkökulmasta katsottuna ihminen on sikäli ongelmallinen olento, että ei voida rationaalisella yksimielisyydellä sanoa ehkä edes sitä, valehteleeko hän.

Henkilöllä on oikeus tietää, mistä häntä syytetään. Jos henkilöä syytetään valehtelijaksi, hänellä on oikeus tietää, mitä valehteleminen on, näyttäisi olevan luontevaa ajatella. Mutta voi olla, että emme tiedä, mitä valehteleminen on.




14. Pahojen asioiden tahtomisesta

Gareth B. Matthews esittää, että Augustinus oli ensimmäinen filosofi, joka esitti vaihtoehdon sokraattiselle näkemykselle, jonka mukaan kukaan ei tahdo pahaa pahan vuoksi vaan hyvän vuoksi. Augustinus esitti Matthewsin mielestä James Deanin Nuoren kapinallisen vaihtoehdon: hänen ajattelunsa luonnosteli ”Rebel without a Cause” eli puhtaaseen frustroitumiseen perustuvan kapinan idean.

Idea on keskeinen, sillä sen avulla voimme ymmärtää jotakin holokaustista tai Ruandan kansanmurhasta. Tavalliset normaalit ihmiset, jotka ovat samanlaisia kuin me itse, saattavat viehättyä pahasta eikä heidän toiminnalleen voida osoittaa mitään muuta syytä kuin juuri tämä paha.

Onko näin?

Sokrateen väite esimerkiksi Platonin dialogissa Menon oli seuraavanlainen: Mikä tahansa, mitä henkilö tahtoo, on, silloin kun henkilö tahtoo sitä, hänen kannaltaan jotakin hyvää. Pahaa tahdotaan epäsuorasti siten, että henkilö ei tiedä jonkin hyvän olevan itse asiassa pahaa. On yksinkertaisesti mahdotonta toivoa jotakin pahaa itselleen. Jos teen jotakin pahaa ja tahdon sitä, teen ja tahdon sitä siksi, että uskon siitä koituvan jotakin hyvää itselleni.

Matthewsin mielestä Augustinus kyseenalaistaa idean kertomalla esimerkin omasta elämästään. Esimerkin sanoma on Matthewsin tulkinnan mukaan se, että Augustinus 1. teki pahaa ilman perusteita, 2. hänen motiivinsa oli saavuttaa pahe, 3. se mitä hän teki, oli väärin ja tämä vääryys tuotti hänelle nautintoa ja 4 hän pyrki häpeällisyyteen ainoastaan häpeällisyyden itsensä takia.

Augustinuksen esimerkki on tunnettu päärynavarkaus, josta hän kertoo teoksensa Tunnustukset kirjassa 2. Jouduttuaan noin 16-vuotiaana keskeyttämään opintonsa hän vaelsi vuoden verran huonossa seurassa ”pitkin Baabelin katuja”. Yllättävää kyllä, hänen seksuaaliset seikkailunsa eivät olleet hänen raportointinsa mukaan hänen varsinainen syntinsä vaan sen sijaan se, että hän meni kavereidensa kanssa ja VARASTI PÄÄRYNÖITÄ JA HEITTI NE SIOILLE!!!

Augustinus kuvaa, miten häntä hihitytti ja kutitutti teon nautinto ja miten poikajoukon läsnäolo kannusti häntä tähän suureen rikokseen. Sitten hän yllättäen alkaa kirjoittaa kauneudesta. Hän antaa ymmärtää, että häpeälliseen tekoon sisältyy kauneuden viehätys, joka sitoo tekijänsä ainoastaan siihen eikä johonkin sen ulkoiseen hyvään.

Matthewsin mielestä teko on Rebel without a Cause sikäli, että Augustinus ei noudata Jumalan antamaa moraalia, mutta ei toisaalta aseta sitä vastaan mitään omaa moraaliaankaan. Hän yksinkertaisesti varastaa, koska se on kivaa.

Varastaminen varastamisen itsensä takia, pahan tekeminen pahan tekemiseen itseensä sisältyvän nautinnon ja viehätyksen takia on esimerkki siitä, miten pahantekeminen ei selity oikein millään. Hämmästelemme esimerkiksi koulusurmaajan toimintaa, mutta jossain merkityksessä emme taida antaa sille mitään perusteita, vaikka se olisikin verhottu jonkinlaiseen filosofiaan. Tuo sen taustalla oleva filosofia on pikemminkin järkevyyden valepukuun puettua henkistä oksennusta ja osa pahan omaa sädekehää, joka ei de facto avaudu järkevälle erittelylle.

Näin käy aina, kun kohtaamme katastrofin, joka on saatu ihmiskäsin aikaiseksi. Se jää jotenkin selittämättömäksi.

Toisaalta en ole varma, onko Matthewsin filosofinen intuitio kohdallaan. Jos pahan tekemiseen sisältyy jonkinlainen pahansisäinen nautinto (pleasure), herää kysymys, onko tuo nautinto itsessään hyvää? Oliko siis Sokrates oikeassa ja onko niin, että Augustinus ei onnistu esittämään vasta-argumenttia sokraattisen pahan tahtomisen mahdottomuuden ajatusta vastaan?

Vai oliko Augustinus siinäkin oikeassa, että niin paha kuin siihen liittyvä nautintokin ovat jotakin, jotka eivät ole olevaa lainkaan?



15. Aleksandrian kirjastot


Professorina ollessa noloimmaksi hetkeksi muodostui se, kun kollega saapui huoneeseen ja kerroin, että valmistelen tässä luentoa, lähteenä: Wikipedia, Wikipedia ja – Wikipedia.

Wikipediaa moni besserwisser moittii ja vastaavasti überoberbesserwisser kehuu. Osallistun tähän keskusteluun kertomalla aamuisen kokeeni tulokset.

Valitsin sumealla logiikalla eli arpomalla mielestäni ensimmäiseksi sinne jääneen aiheen. Arpa lankesi Egyptistä. Mitä Wikipedia kertoo Aleksandrian kirjastosta?

Vertailumateriaaliksi otin suomalaisten painettujen tietosanakirjojen aatelisen, Otavan Ison Tietosanakirjan. Sinne hakusanan on kirjoittanut professori Jaakko Suolahti. 14-rivinen esitys, jonka otsikko on Aleksandrian kirjastot, kertoo, että 3. vuosisadalta ennen Kristusta Egyptin hallitsijat kokosivat näihin kirjastoihin kreikkalaisen kirjallisuuden tuotteet. Pääkirjasto sijaitsi palatsialueen Museionin yhteydessä. Toinen sijaitsi Sarapise-jumalan temppelin yhteydessä. Museionin kirjastossa oli 700 000 kirjakääröä. Se paloi Caesarin aikana, mutta korjattiin. Sarapieionin laitos tuhoutui 391.

Wikipedian artikkeli on tulostettuna 5 aanelosta. Siihen liittyy myös kuvia Aleksandrian uudesta kirjastosta. Artikkeli toistaa Suolahden pätkän tiedot, mutta problematisoi tuhoutumisen historian. Esimerkiksi Caesarin aikaan väitetyn tuhon yhteydessä artikkeli suorittaa lähdekritiikin, jonka mukaisesti 16 mahdollisesta antiikin kirjoittajasta 10 ei tiedä mitään tapauksesta. Artikkelissa pidetään varmana, että Sarapieionin laitos tuhoutui 391 ja ehdottaa, että Aleksandrian kirjaston tuho ajoittuu 300-luvun lopulle.

Artikkelissa viitataan professori Jaakko Frösénin Tieteessä tapahtuu –lehdessä julkaistuun artikkeliin Aleksandrian kirjastot, joka avautuu vaivattomasti linkistä. Frösénin artikkeli on nautinnollinen. Hän johtaa tieteen huippuyksikköä, jonka tehtävänä on pelastaa edelleen olemassa olevan Pyhän Markuksen kirjaston käsikirjoitukset ja painotuotteet.

Pyhän Markuksen kirjasto?

Aleksandrian kirjastot?

Frösén valottaa kysymystä Aleksandrian kirjaston tuhoutumisesta esittelemällä ne puolenkymmentä kirjastoa, jotka Aleksandriassa olivat ja joista Pyhän Markuksen kirjasto oli ja on edelleen yksi. Ehkä tuhojen yhteydessä kirjoja siirrettiin myös kirjastosta toiseen, joten tuhoutuminen on ollut suhteellista.

Frösén kertoo, että Museionin kirjaston esikuvana on saattanut olla Aristoteleen yksityiskirjasto, jonka hänen oppilaansa Neleus kuljetti kotipaikkakunnalleen Skepsikseen ja mistä se myöhemmin kulkeutui sotasaaliina Roomaan. Aleksandriaan ensimmäiset kirjat hankittiin kopioimalla: kaikki kynnelle kykenevä takavarikoitiin, alkuperäinen liitettiin kirjaston kokoelmaan ja omistajalle annettiin kopio. Ajan kuluessa kääröjen kokonaismääräksi tuli joko 500 000 tai 700 000.

Caesarin vierailun yhteyteen liittyvän tuhoutumistarinan osalta Frösén esittää kysymyksen, tuhoutuiko kirjasto vai vain sen varasto.

Tämän äitikirjaston lisäksi oli siis olemassa tytärkirjasto Sarapieionissa, vai pitäisikö sanoa lähikirjasto. Onko niin, että koko palatsialueen tuhoutuessa vuonna 273 kirjaston kirjat siirrettiin Sarapieioniin?

Kolmas kirjasto on tämä Pyhä Markus. Se oli Aleksandrian kreikkalaisortodoksisen patriarkaatin kirjasto. Neljäs kirjasto oli koptikristittyjen kirjasto.

Myös Frösén pitää Sarapieionin laitoksen tuhoutumista vuonna 391 ilmeisenä. Mutta merkitsikö sen tuhoutuminen tytärkirjaston tuhoutumista vai vanhemman pääkirjaston sinne siirretyn kokoelman tuhoutumista yhdessä sen omien kokoelmien kanssa?

Mutta Pyhän Markuksen kirjasto, Aleksandrian kirjasto, ei siis ole tuhoutunut, vaikka se onkin vaeltanut monet vaikeat retket historiansa aikana. Se on se kirjasto, joka sijaitsi yhteydessä Aleksandrian katekeettakouluun, tähän Filonin työn seurauksena syntyneeseen uusplatonistiseen opinahjoon, jonka Ammonius Saccaksen opettamat kristityt, Origenes ja Kleemens omivat ja muunsivat teologiseksi korkeakouluksi. Frösén kertoo, että vuonna 1955 tehdyn luettelon mukaan kirjastossa on 23 746 nimikettä.

Mitä siis kokeemme Wikipediasta osoitti? Induktiiviset päätelmät eivät ole päteviä. Kokeemme on yksittäistapaus. Mutta pitää paikkansa, että Wikipedian välityksellä on tavoitettavissa ainakin Aleksandrian kirjastojen osalta kriittiseen ja mitä ajankohtaisimpaan tutkimukseen perustuvaa asiatietoa.

Jotta voisimme arvioida Wikipedian tiedollista luonnetta, on saatava lisäinformaatiota. Onnistunut yksittäistapaus osoittaa, että tutkimusta kannattaa jatkaa, mikä toisin sanoen merkitsee, että Wikipediaa kannattaa lukea.

Niinpä katsoin myös hakusanan kirjasto, jonka mukaan maailman suurin nykyinen kirjakokoelma on Moskovassa, 42 miljoonaa nidettä. Washingtonin Library of Congressissa on 29 miljoonaa nidettä. Sen sähköistä katalogia olenkin joskus käyttänyt, on näppärä: http://catalog.loc.gov Lohduksi jos vievät yöllä Siperiaan: Novosibirskin kirjastossa on 13 miljoonaa nidettä.




16. Mielen kuvia


Pistoja (conpunctio) on kaksi: pelon ja rakkauden. Siitä tietoiseksi tultuasi ajattele, että mielesi on temppeli, jossa on esipiha ja sisäpiha sekä kaikkein pyhin.

Esipihalle sinut ajaa pelon pistos. Siellä esipihalla on sinun kätesi pesemän, jotta pääsisit peremmälle. Peremmälle kulkiessasi, sisään itseesi mennessäsi, tulet vihdoin kaikkein pyhimpään, arkin eteen. Siellä sinua pistää rakkaus.

Mutta heti, kun rakkaus on pistänyt, pistää pelko sen viereen sydämessäsi, sillä ylkä katoaa ikuisesti.

Tämä malli yllä on Gregorios Suuren spiritualiteetinteologinen näkemys. Se on yksi länsimaisen hengellisen elämän perusmalleista. Tai oli, noin tuhannen vuoden ajan.

Kiinnostavaa siinä on kahden hengellisen perustunteen, pelon ja rakkauden, esiintyminen sekä hengellisen elämän ajatteleminen näiden jatkuvaksi dialektiikaksi. Tässä mystiikassa Jumalan löytäminen on sen käsittämistä, että Jumalaa ei voi löytää

Pelosta ja rakkaudesta esimerkkejä historiasta:


Platonin Filebos: ikuisen lähestyminen on nautinnon ja tuskan sekoitus; Augustinuksen De Civitate Dei: kristityt pelkäävät ja rakastavat Jumalaa; Martti Lutherin Iso Katekismus: meidän tulee peljätä ja rakastaa Jumalaa yli kaiken; Rudolf Otto: pyhä on ihastuttava ja kauhistuttava salaisuus.

Kummallisen yhtenäisenä säilynyt traditio.

Se pelko (timor) on niin sanottua pyhää arkuutta, tiedetyn, koetun ja aistitun pettävyyden kokemista maaperällä, jossa on sinun kenkäsi riisuman, sitä, että et enää mene ja kuvittele hallitsevasi elämää.

Toinen kiinnostava piirre on ajatella mieli temppeliksi.

Se on yksi antiikin ja keskiajan mielenfilosofisista perusmalleista. Toinen on Augustinuksen muistin laaja piha ja loppumaton kenttä, muistin avara pelto, jossa on kaikki, taivas ja maa sekä meret. Kolmas on hieman modernimpi ja peräisin Firenzestä, Ignatios Loyolan näkemys mielestä teatterina.

Ignatios ei vie meitä temppeliin vaan kehottaa suorittamaan ”paikan komposition”. Paikan kompositio on toiselta nimeltään näyttämön rakentaminen. Näyttämö rakennetaan mieleen ”sisäisin silmin” siten, että toistetaan mielesssä pyhiä kirjoituksia sekä asetutaan katsomaan sisäisesti, mitä niissä on ja millaisia tunteita ne itsessä vaikuttavat. Nykyaikainen bibliodraama ja psykodraama periytyvät tähän historiaan.

Nykyaikainen mieli ei palaudu näihin metaforiin, siis mieli modernissa kognitiivisessa puheessa. Sen peruskuva on laskukone. Mieli on mekaaninen loogisia sääntöjä toteuttava havaintoa ja muistia hyväkseen käyttävä kalkylaattori.

Jälkimmäinen malli voi sinänsä olla totta, älkäämme arvosteltu sitä tässä. Mutta sen avulla on hyvin vaikea ymmärtää, mistä hengellisisssä teksteissä on kysymys muun muassa siksi, että niiden taustalla oleva mieltä koskeva kuva on niin perinjuurin toisenlainen.




KESKIAIKA



17. Ajatuksia orientisti

Teoksensa Sielusta 3. kirjan 5. luvussa, joka on vain parikymmentä riviä pitkä, Aristoteles kirjoittaa kuolemattomasta ja ikuisesta järjestä, joka on erillään kaikesta muusta ja joka mahdollistaa ikään kuin valon tavoin häviävän järjellisen toiminnan.

Kohta on yksi filosofian historian tunnetuimpia, ja sen pohjalta on keskusteltu esimerkiksi siitä, onko Aristoteleen ikuinen järki sama kuin Jumala. Tälle tulkinnalle ei teksti sinänsä anna aihetta.

Tunnetuimpia tulkintoja aiheesta ovat Alfarabin, Avicennan eli Ibn Sinan ja Averroeksen eli Ibn Rusdin. Alfarabi opetti, että ihmisen intellekti valaistuu maailmanjärjen toimesta. Avicenna taas kirjoittaa kymmenestä intellektistä, jotka laskeutuvat jumalallisesta ykseydestä kohti alati moninaistuvaa moninaisuutta muodostaen syvän kuilun transsendenttisen ja luodun välille. Kymmenes intellekti on ihmisen ajattelun mahdollistaja. Se on todellisuuden rakenteeseen sisältyvä aktiivinen intellekti. Se mahdollistaa ihmisen mielessä olevan passiivisen intellektin toiminnan.

Tämä ei ole teoria Jumalasta, vaan siitä, miten rationaalinen oivallus syntyy. Jotta voisin käsittää jotakin, käsityskykyni on avauduttava käsitettävälle struktuurille, joka on todellisuuteen itseensä kätkeytynyt. Jumala kyllä valaisee mielen, mutta ei suoraan, vaan vasta alhaalla moninaisuudessa, kymmenennen intellektin avulla.

Avicennan ja Averroeksen filosofiat yhdistivät aristoteelista ja uusplatonistista ajattelua islamin uskoon. Pimeinä vuosisatoina eli noin vuosina 600-900 maailman sivistykselliset keskukset olivat islamin muodostama alue sekä kaukainen Kiina. Islamin muodostama Espanjaan ulottuva kulttuuri, jonka kenties merkittävin keskus oli Bagdad ja siellä sijaitsevat sivistyslaitokset oli perinyt hellenistisen perinteen parhaat saavutukset ja ohittanut niiden avulla kansainvaellusten jalkoihin joutuneen Euroopan sivistystason.

Tämä on tärkeä asia käsiteltäessä eurooppalaisen kulttuurin ja islamilaisen kulttuurin suhdetta. Olemme tekemisissä sellaisen kulttuurin kanssa, joka oli tuhatkunta vuotta sitten omaamme edistyksellisempi ja joka antoi keskiaikaiselle eurooppalaiselle kulttuurille sen nousun keskeisimmät välineet.

Joskus kuulee väitettävän, että islam elää kultuurihistoriallisesti uskonpuhdistusta edeltävää aikakautta. Näkemys liioittelee uskonpuhdistuksen merkitystä ja lisäksi tulkitsee sitä erityisesti sen pyhään kirjaan kohdistuvan asenteen osalta virheellisellä tavalla.

Ei ole niin, että ennen uskonpuhdistusta pyhiin kirjoituksiin suhtauduttiin epäkriittisesti. Kun lukee Gregorios Nyssalaisen tai Augustinuksen raamatunselityksiä, nämä on innovatiivisia ja kriittisiä esityksiä, joille esimerkiksi uskonpuhdistuksen yhteydessä syntynyt sanainspiraationäkemys on vieras. Minusta tuntuu, että se, mitä sanotaan fundamentalismiksi, ei ole oikein missään uskonnossa konservatiivinen näkemys, mikäli konservatiivisuudella tarkoitetaan uskonnon varhaisten käsitysten ja asenteiden säilyttämistä, vaan se on moderni katsantotapa.

Esimerkiksi se, miten Avicenna keskustelee Koraanista, on kiinnostavaa. Hänen mukaansa filosofi löytää Koraanista kirjaimen takaisen syvemmän merkityksen. Hänen näkemyksensä synnytti oikeauskoisen vastareaktion. Sen keskeisin esittäjä oli Al –Ghazali. Hänen katsomuksensa on skeptinen. Yhtenä aikansa johtavista aristoteelikoista hän luopuu filosofisen tiedon antamasta varmuudesta ja omaksuu suufilaisten näkemyksen. Suufilaisten mukaan Jumala on jatkuvasti kätkeytyvä ja oikeaa uskoa ikävä ja kaipaus, näkemys, joka kristillisessä mystisen teologian traditiossa on lähinnä kappadokialaisten isien omaksuma.

Kertaanpa tähän vielä kaiken taakse kätkeytyvän Jumalan 99 kauneinta nimeä, jotta lukija pääsee tekemään vertailuja kristilliseen jumalakäsitykseen:

Armahtaja, Armelias, Kuningas, Pyhä, Rauha, Uskollinen, Suojelija, Mahtava, Kaikkivoimainen, Ylpeä, Tekijä, Luoja, Muodostaja, Anteeksiantaja, Hallitsija, Antaja, Huolehtija, Avaaja, Tietävä, Rajoittaja, Laajentaja, Nöyryyttäjä, Kohottaja, Kunnian antaja, Alentaja, Kuuleva, Näkevä, Tuomari, Oikeudenmukainen, Hyväntahtoinen, Ymmärtävä, Lempeä, Käsittämätön, Aina anteeksiantava, Arvostava, Korkea, Suuri, Valvova, Ravitsija, Kunnioitettu, Majesteetti, Antelias, Tarkkailija, Rukouksiin vastaaja, Kaiken käsittävä, Viisas, Rakastava, Taitava, Uudelleen eloon herättäjä, Todistaja, Totuus, Luotettu, Vahva, Horjumaton, Hyvätekijä, Ylistetty, Tilintekijä, Uuden luoja, Palauttaja, Elämän antaja, Kuoleman tuoja, Elävä, Ikuinen, Löytävä, Arvostettu, Yksi, Pysyvä, Kykenevä, Valtias, Lähentäjä, Etäännyttäjä, Ensimmäinen, Viimeinen, Ilmestyvä, Kätkeytyvä, Hallitseva, Ylhäinen, Hyvä, Armollinen, Kostaja, Virheiden poispyyhkijä, Myötätuntoinen, Kuninkaiden kuningas, Hän jonka on korkeus ja kunnia, Oikein toimiva, Kokoaja, Rikas, Rikkaaksi tekevä, Kieltäjä, Vahingoittaja, Suosija, Valo, Opastaja, Alkaja, Jäävä, Perijä, Oikeamielinen, Kärsivällinen, Jumala –korkea on hänen kuninkuutensa.






18. Totuus ilman käsitystä


Ensihätään ei pulpahda mieleen puhua juutalaisesta filosofiasta samassa merkityksessä kuin länsimaisen filosofian historia puhuu filosofiasta.

Filon Aleksandrialainen on poikkeus, tämä platonisti, jonka intellektuaalisen perinnön loistossa kristinuskoon kääntyvät herraspojat oppivat käyttämään omia aivojaan. Islamilaisilta ajattelijoilta ja Aristoteleelta saivat keskiajalla vaikutteita Salomon Ibn Gabirol sekä Mooses Maimonides. Molemmat vaikuttivat kristilliseen skolastiikkaan ja olivat näin suuressa huudossa eli katu-uskottavia keskiajalla.

Sittemmin on ollut monenmoista. Spinoza tai myöhemmin Husserl olivat juutalaisia, mutta heidän filosofiaansa ei tulisi mieleen luonnehtia erityisesti juutalaiseksi filosofiaksi. Sama pätee Coheniin, Horkheimiin tai vaikkapa Marxiin. Selvästi juutalainen filosofi on Martin Buber, ehkä Levinaskin. Mutta kun Putnam ja Nussbaum joskus totesivat jostakin, että juutalaisina filosofeina heitä loukkaa sejase, moni mietti, että enpä ole tullut tuosta vinkkelistä asiaa teidän osaltanne ajatelleeksi.

Mooses Maimonides on perskohtaisestikin kiinnostava tapaus, sillä huoneessani asuu samanniminen kissa. Se tosin uskoo vaikuttaneensa ennen jumalana Epyktissä.

Maimonides kirjoitti teoksen Erehtyväisten opas, jonka skolastikot tunsivat nimellä Doctor Perplexorum sekä tietysti paljon muuta, ja risat.

Maimonideen ajattelun on katsottu edeltäneen Tuomas Akvinolaista sikäli, että teologialle muodostetaan järkevä pohja Aristoteleen filosofiassa. Maimonides esimerkiksi esitti samanlaisia jumalatodistuksia kuin Tuomas.

Katolinen filosofianhistoriallinen tutkimus (Copleston) esittää, että Maimonides oli kallellaan negatiiviseen teologiaan Tuomasta voimakkaammin. En ole aivan vakuuttunut tästä erosta: Tuomas oli apofaattisempi ajattelija kuin millaisena hänet yleisesityksissä esitellään. Pitäisi näemmä tutustua esimerkiksi tuollaiseen vanhaan tutkimukseen kuin Guttmann, Verhältniss des Thomas v. Aquin zum Judentum (Breslau, 1891) ja katsoa, että löytyisikö tästä aihe annettavaksi jollekin nuorelle eläimelle, joka jaksaa vielä paiskoa töitä älyn laboratorioissa.

Toisaalta Maimonides ennakoi Ockhamia. Jotkut asiat ovat vain ilmoitustotuuksia, vaikka Aristoteles olisikin osoittanut ne järjettömiksi. Näin on laita maailman luomisen eli ajallisuuden ja niin muodoin myös ihmeiden osalta.

Päälinja on kuitenkin selvä: jos Aristoteles ja kirjoitukset törmäävät, on Arska oikeassa ja kirjoitukset oikeassa vain sikäli, että ne on tulkittava allegorisesti. Näin siis veto lyödään prima facie Aristoteleen puolesta.

Mutta onko allegorisen tulkinnan takana jokin totuus, jota emme tiedä? On. Tämäkin haiskahtaa vähän nominalistiselta näkemykseltä. Sen mukaan kun kyllä taidamme Kaanaan kieltä, eli voimme käyttää pyhää syntaksia (sanasto + kielioppi), mutta emme ymmärrä, mitä tämä kieli merkitsee eli toisin sanoen emme taida semantiikkaa.

Vitsi muodostuu siitä, että henkilö voi olla täysin oikeassa vaikka hänellä ei olisi hölkäsenpöläyksen vertaa totuudesta käsitystä. Hän toistaa totuuden ja ei muuta kuin totuuden kuin Arvi Lind voimansa päivinä.

Niin Jeesuskin opetti. Hän oli juutalainen, mutta ei taatusti filosofi.



19. Keskiaikaisia keksintöjä

Länsimaisessa historiassa kreikkalaista perinnettä muistuttavat teemat uusiutuivat maanosaa yhdistäviksi voimiksi kohta pimeiden vuosisatojen jälkeen varhaiskeskiajalla.

Myös uusiutumisen taustalla oli yhteisöllinen toiminta, luostareiden elämä. Se pantiin alkuun erityisesti Benedictus Nursialaisen luostarisäännöllä. Sen keskeisimmän periaatteen, ora et labora, mukaisesti teoria ja käytäntö kuuluvat yhteen.

Ajattelutavan synnyn maantieteellinen keskuspaikka oli Monte Cassiono Italiassa. Se oli maatilamainen hengelliselle elämälle pyhitetty alue.

Ora et labora, rukoile ja tee työtä, synnytti myöhemmin viljalti kiistoja. Ne koskivat sitä, kumpi, Marian kuunteleva ja mietiskelevä elämäntapako, vita contemplativa vai Martan toimelias, Jeesukselle kalasoppaa keittävä elämäntapa, vita activa on oikea. Kysymys muodostui yhdeksi keskiajan eurooppalaisen kulttuurin ydinteemaksi.

Luostareissa harjoitetun ajattelun keskeisiksi kysymyksiksi, joilla on tietty yhteytensä vita contemplativan ja vita activan väliseen erotteluun, muodostuivat yhtäältä logiikkaan liittyvät ongelmat ja toisaalta empiirisen todellisuuden tutkimiseen liittyvät asiat.

Luostarit siis jatkoivat perinnettä, jonka jo Platon ja Aristoteles olivat saattaneet alulle. Ne lisäsivät siihen Uuden testamentin ja varhaisten kristittyjen opettajien korostuksia sekä sydänkeskiajalle tultaessa vielä tuolloin tiedollisen kulttuurin alalla eurooppalaista huippua pidemmälle päässeiden arabien ideoita. Niistä keskeisiä olivat erityisesti ne, jotka liittyivät Aristoteles-tulkintaan sekä optiikkaan ja teorioihin valosta.

Vasitenkin ranskalaisessa Chartresin luostarissa kehiteltiin 1100-luvulla näkemys, jonka mukaisesti mystiikka on sidoksissa luonnontieteeseen: Jumala tunnetaan teoistaan. Saavutamme tietoa Jumalasta luotujen kautta, per creaturas ad creatorem.

Uskomus suuntasi hurskaiden tutkijoiden huomion luontoon. Tämä synnytti myös tarpeen kokeellisen tutkimusvälineistön rakentamiselle. Keksittiin muun muassa silmälasit ja kaukoputket. Kun mekanisoimisen arvo syvällisiä asioita koskevien välineiden tuottamisessa huomattiin, sitä alettiin käyttää myös dialektiikan eli logiikan alueella. Ryhdyttiin rakentamaan laskukoneita.

Dialektiikan eli logiikan tai järkevän muodollisen ajattelun alueella edettiin Boethiuksen 500-luvulla kääntämien Aristoteleen loogisten teosten pohjalta. Tärkein oli Kategoriat –niminen teos.

Yhtenä alkupisteenä moiselle tutkimus- ja kehitystyölle pidetään Brittein saarilla sijainneen Becin luostarin priorin Lanfrancin Berengar Toursilaisen kanssa käymää keskustelua ehtoollisaineiden muuttumisesta. Lanfranc sovelsi siihen aristoteelista substanssin ja aksidenssin välistä erottelua. Sovellus lunasti dialektiikalle kotipaikkaoikeuden teologiassa.

Yksi Lanfrancin oppilaista oli Anselm Canterburyläinen. Hän kohotti ymmärtämistä koskevan kysymyksen keskeiseksi uskon ongelmaksi. Hänen tunnettu lauseensa kuuluu: credo ut intelligam, uskon, jotta ymmärtäisin.

Dialektisessa työskentelyssään Anselm hehkutti melko paljon meditatiivisia päämääriä. Elämä tuli järjestää rukoushetkiksi ja psalmien lukemiseksi. Jälkimmäisestä käytettiin nimitystä lectio divina, jumalainen lukeminen. Sille muodostettiin omat sääntönsä. Luettu ja kuultu teksti oli määrä ottaa vastaan siten, että se sai rauhassa vajota ihmisen sisimpään. Toimintaa kutsuttiin nimellä meditatio ja sen keskeistä tapahtumaa märehtimiseksi, ruminatioksi. Sivistyneen ihmisen analogiaksi ilmestyi lehmän ja jäniksen kuva.

Teoria mietiskelystä oli tärkeä mielen filosofinen kokonaisuus, joka liittyi ajatukseen mielen eri kyvyistä. Niistä keskeisimmät olivat ajatteleminen, tahtominen ja muistaminen. Erityisen tärkeää oli, missä järjestyksessä havainto- ja muut kognitiiviset sisällöt kulkevat ihmisen mielessä. Menevätkö ne ensin ymmärryksen alueelle ja sieltä syvemmälle siten, että intellekti kontrolloi niitä vai uppoavatko ne suoraan mielen pohjalle?

Läpi keskiajan yleiseksi näkemykseksi tuli, että järki kontrolloi tahtoa. 1300-luvulla alettiin muodostaa omalle ajallemme tutumpia näkemyksiä, joiden mukaisesti havainto- ja ajatussisällöt uppoavat suoraan ihmisen tahtoon, joka on hänen ytimensä intellektin sijasta.

Esimerkiksi kiistellyn fransiskaaniteologi Petrus Olivin teoriaa on kuvattu siten, että ihminen muistuttaa lepakkoa, joka suunnistaa mielensä ulkoisessa pimeydessä tahtonsa kaikuluotaimen avulla. Siitä, missä merkityksessä tätä jälkimmäistä tulkintaa voi pitää modernina, kertoo esimerkiksi Ludwig Wittgensteinin huomautus: ”Korkeampien eläinten ja ihmisten evoluutio ja tietoisuuden herääminen määrätyllä kehitysasteella. Kuva on ehkä tällainen: Maailma on kaikista sen täyttävistä eetterivärähtelyistä huolimatta pimeä. Mutta eräänä päivänä ihminen avaa silmänsä, ja päivä valkenee.”

Hieman samanlaisia ajatuksia esittäneet tunnetut espanjalaiset mystikot, jotka ovat kiinnostaneet myös kirjallisuudenharrastajia. Ristin Johannes ja Avilan Teresa olivat jo modernin, intellektin kontrolloiman tahtoelämän tuolle puolen edenneen kulttuurin lapsia. Heille mietiskely merkitsi jonkinlaista ruumiista irtautumista ja hurmioitumista kuin Bakkhos-Dionysioksen juhlissa.


Kristillisen mystiikan tulkitseminen psykopatologisin termein sai pontensa tästä melko myöhäisestä, uuden ajan alun mystiikan perinteestä. Psykopatologista tulkintaa elähdyttivät esimerkiksi seuraavanlaiset Ristin Johanneksen runot: ”Oi elävä rakkauden liekki, joka hellästi haavoitat sieluani sen syvimmässä keskuksessa!...Oi suloinen poltinrauta! Oi ihana haava!” Tällaisen poikkeavia konnotaatioita synnyttävän ilmaisun ydin liittyy ajatukseen todellisuuden aukenemisesta. Ristin Johannes kirjoittaa: ”Oi tuliset lamput, joiden loisteessa tajun syvät luolat, ennen pimeät ja sokea, suovat oudolla hohdollaan yhdessä lämpöä ja valoa Rakkaalleen.”

Keskiajan dialektiikka ja luonnontiede syntyivät luostareissa. Pian ne kotiutuivat uusiin instituutioihin, joita kutsuttiin nimellä universitas, yliopisto. Niiden joukkoon syntyi heti kaksi kilpailevaa perinnettä, Pariisin huippuoppineisuutta korostava perinne ja Bolognan tulosvastuuta korostava perinne. Pariisista sai opettajan paikan oppineisuuden osoittamisella ja Bolognasta sen perusteella, oliko oppilaita.

Ehkä keskeisin sivistyksellinen saavutus, joka yliopistoinstituution piirissä luotiin, oli kvestiomenetelmä. Kvestiot olivat laajoja kirjallisia esityksiä. Ne vastasivat suurin piirtein sitä, mitä nykyisin kutsumme tieteelliseksi artikkeliksi. Kun kvestioita kertyi riittävästi, niistä muodostettiin teoskokonaisuuksia, ”collected papers”. Teoskokonaisuuksia nimitettiin nimellä summa.

Kvestion tyypillinen muoto oli seuraava: Ensin esitettiin jokin väite. Tämän jälkeen esitettiin väitettä vastaan esitetyt vastaväitteet. Vastaväitteiden jälkeen esitettiin joukko auktoriteettien kuten Aristoteleen ja Augustinuksen lauseita käsillä olevasta asiasta. Lopuksi kerrottiin kirjoittajan oma näkemys kysymyksestä.

Kvestioiden aiheet olivat moninaiset. Tarvitaanko filosofian lisäksi jokin muukin tiede kuten teologia? Miten enkelit ajattelevat? Tai: Miksi on hiiriä? Viimemainittuun kysymykseen Tuomas Akvinolainen vastasi: koska enemmän on parempi kuin vähemmän. Tätä on pidetty biodiversiteetti-ideologian teoreettisena ytimenä.

Kvestio esitystapana ja dialektiikka sen sisäisenä tekniikkana yhdisti koko Euroopan. Se oli siten merkittävä sivistysinnovaatio. Yhtä tärkeää siinä oli kysymysmuotoisen ajattelun harjoittamisen vakiinnuttaminen eurooppalaisessa sivistysperinteessä. Vielä nykyisissä argumentaation menetelmäoppaissa esitetään, että luovan ajattelemisen tekniikka muodostuu kysymyksistä, näihin annetuista vastauksista, sekä uusista kysymyksistä vastauksiin.

Kvestioiden lisäksi dialektinen metodologia sisälsi disputaatioita. Ne olivat opettajan antamia väittelyharjoituksia, joissa ajalle tyypillinen miekkailuperinne siirrettiin keskustelun alueelle. Huomautus miekkailuperinteestä on tärkeä, koska se hallitsi Pariisin yliopistossa erityisesti Petrus Abelardin vaikutuksesta.

On keskusteltu siitä, että yliopistolaitoksen taustalla olevan miekkailumetaforan voisi korvata myös tanssi.

Osa disputaatioista oli nimeltään quodlibetdisputaatioita, vapaasti suomentaen keskusteluita ”mistä vaan”. Ne eivät perustuneet opettajan antamiin aiheisiin vaan niissä oppilas saattoi vapaasti käsitellä itseään kiinnostavia aiheita väittelysääntöjen avulla.

Ei pidä paikkaansa, että keskiajalla ei voinut sanoa mielipidettään. Vapaalle keskustelulle oli muodostettu jopa rationaalinen välineistö quodlibetdisputaatioiden muodossa.

Yhden kiinnostavan alatyypin opettajan antaman aiheen pohjalta käytävistä disputaatioista muodostivat niin kutsutut obligaatiot, joissa oppilaan tehtävänä oli puolustaa väitettä, jota ei minkään hyväksytyn dialektiikan eli logiikan säännön mukaisesti voi rationaalisesti puolustaa.

Harjoitukset olivat erittäin tehokkaita esimerkiksi kerettiläisen kanssa käytäviä keskusteluja varten. Kun joku jossakin takamailla oli nähnyt kummia eli siis yrittänyt päästä ennätysten kirjaan kyseenalaisin menetelmin ja saanut mukaansa joukon yleisöä, hänellä oli vastassaan parikymmentä vuotta dialektiikkaa harjoitellut tutkija, suoraan WADAsta.

Tarkoitusta varten kehitettiin inkvisitio-niminen salainen poliisi, alun perin asiallisestikin ilmaisten antidopingtoiminkunta. Se lakkautettiin myöhemmin, mutta sen seuraajaksi muodostettiin Uskonopin kongregaatio niminen virasto. Viraston johdossa toimi 1900-luvun lopun Joseph Ratzinger-niminen saksalainen kardinaali. Nykyisin hänet tunnetaan nimellä Benedictus, sama nimi, jonka Pentti Saarikoski omaksui Nuoruuden päiväkirjoissaan.

Myöhäiskeskiajalla aristoteelinen logiikka sai merkittävän lisäyksen, kun eräät lähinnä Oxfordissa vaikuttaneet ajattelijat kiinnittivät huomiota mahdollisen, välttämättömän ja mahdottoman käsitteisiin. He muotoilivat näkemyksen, jonka mukaan todellisuus ei ole välttämättä sellainen kuin se on vaan päinvastoin se voisi olla toisenkinlainen.

Näin ajatellessaan he hylkäsivät Aristoteleen esittämän runsauden periaatteen, jonka mukaan jokainen aito mahdollisuus toteutuu joskus. Alettiin uskoa, että on aitoja mahdollisuuksia, jotka eivät toteudu. Tämä merkitsi sitä, että todellisuuden ydintä ei tulkittu rationaalisesti vaan voluntaarisesti. Keskeistä ei ole järki vaan tahto.

Syntyi teoria mahdollisista maailmoista eli loogisista mahdollisuuksista. Keksintö loi perustan joukko-opille ja niin sanotulle malliteorialle, joka on vielä nykypäivänä keskeisin tieteellisen innovaation menetelmällinen perusta. Keksinnön jälkeen dialektiikka todellisuuden käsittämisen välineenä ei juurikaan enää edennyt. Sen sijaan erilaisten mahdollisuuksien tutkiminen loi aivan uudenlaisen tilanteen tieteelliselle mielikuvitukselle ja samoihin aikoihin alkaneen löytöretkeilyn ulottamiseen ajatuksen avaruuteen. Kertomus siitä eteenpäin on pikemminkin soveltavan tutkimuksen tarinaa kuin uusia teorioita löytävän tutkimuksen tarina.

Siihen, mitä edellä kuvattu sisälsi ja miten asiaan suhtauduttiin, tarjoaa Umberto Econ romaani Ruusun nimi varsin hyvän opastuksen.

Kirjastonhoitaja Jorge, joka pitää sivistystä ja tietoa vanhan kertauksena ja toistamisena pyrkii poistamaan luostaristaan ne tahot, jotka tahtovat kulkea eteenpäin. Silmälaseja ja muita tutkimusvälineita, erityisesti dialektiikkaa, hyväkseen käyttävä William Baskerville, hän jonka nimi viittaa sekä William Ockhamiin että romaaniin Baskervillen koira, edustaa uuden ajan fransiskaanista luonnontiedettä, johon on yhtynyt näkemys mahdollisista maailmoista. Sellaisena sivistyneen ihmisen kuvaksi muodostuu Sherlock Holmes ja hänen tohtorinsa Watson, jota Econ romaanissa vastaa Baskervillen oppipoika Adson.

Ongelmanratkaisu liittyy tässäkin kulttuurissa käytännöllisiin asioihin Niistä suurin on rakkaus. Sivistyksen ongelma uudella ajalla, se missä mielessä hyve on tietoa, saa koskettavan muotoilun, kun kylmäjärkisen William Baskervillen oppipoika Adson joutuu valitsemaan maallisen rakkauden ja opettajansa seuraamisen välillä. Adson valitsee Baskervillen seuraamisen ja rakkautensa hylkäämisen. Kyse on tiedollisen kulttuurin faustisuutta koskevan teeman muunnelmasta. Onko kaikki hylättävä tiedollisen sivistyksen alttarille ja onko niin, että tiedon kasvu on aina yksinomaan hyvää?



20. de Deo scire non possumus quid sit, sed quid non sit

Emme tiedä Jumalasta, kuka Hän on, vaan sen, kuka Hän ei ole, kirjoittaa vanha vekkuli Tuomas, joka kuulemma edustaa jähmettynyttä systeemiä.

Tuomaan latina on vähän samanlaista kuin nykyisten aikojen euroenglanti, helppoa ja ymmärrettävää. Se on aivan toisenlaista kuin Augustinuksen, joka oli reettori ja saattoi arvostella jopa Pyhän Hengen retorisia ratkaisuja Pyhissä Kirjoituksissa. Augustinuksen kirjoituksissa lukija saa harjoittaa subjektilta kadonneen predikaatin metsästystä cicerolaisissa sokkeloissa. Tuomas kirjoittaa kuin pohjalaista latoa rakentaisi.

Apuneuvona voi käyttää vaikka Peter Kreeftin teosta Summa of the Summa (Ignatius Press 1990). Suomalainen käännös, joka on hieman samanlainen valikoima kuin Kneeftin kokoelma, ei ole hyvässä maineessa.

Hyllyssäni on Biblioteca de autores Christianos -sarjan latinankielinen Summan laitos, jonka ensimmäisen osan kvestioissa 1-26 Tuomas keskustelee Jumalasta. Teksti on painettu pienellä fontilla ja se on kaksipalstaista. Jumalakeskustelua on tässä laitoksessa hieman yli 200 sivua. Se tarkoittaa sitä, että sivuilla hahmoteltu niin sanottu klassinen teismi ei ole vain sarja iskusanoja vaan filosofisesti ja teologisesti työstetty teoria.

Tuomas mietti muun muassa seuraavia kysymyksiä:

Voiko Jumalan olemassaolon todistaa?
Onko Jumala yksinkertainen?
Onko Jumala täydellinen?
Onko Jumala hyvä?
Onko Jumala ääretön?
Onko Jumala olioissa?
Muuttuuko Jumala?
Onko Jumala ikuinen?
Onko Jumala yksi?
Miten tiedämme Jumalan?
Mitä nimiä Jumalalla on?
Miten Jumala tietää?

Nämä pääkysymykset jakaantuvat moniin alakysymyksiin.

Tuomaan Jumala on ääretön, ikuinen, ruumiiton ja henkinen tämyys, joka ei muutu, mutta jonka voi kokea muuttuvan samalla tavoin kuin valo häviää huoneesta ja joka on suhteessa kaikkiin tekemiinsä olioihin. Jumalassa Hänen olemuksensa ja olemassaolonsa ovat sama asia ja Jumala on puhdasta aktuaalisuutta, joka on läsnä kaikkialla. Jumala ei tietenkään ole ruumis eikä olento sikäli, että Hän olisi taivaankannen takana asusteleva setä, vaan sen sijaan Hän on aktiivinen henki, jotakin jolla on tämyys (quidditas) sikäli, että Hän on sitä mitä on eikä jotakin muuta.

Tuomaan teismiä on pyritty arvostelemaan erityisesti niin sanotun prosessiteologian piirissä. Whitehead, teoksessaan Process and reality, pyrki korvaamaan klassisen metafysiikan substanssilähtöisyyden prosessilla, jonka hän ajatteli vastaavan paremmin modernin luonnontieteen kuvaa maailmasta. Whiteheadin ajattelu muistuttaa Herakleitoksen näkemystä jatkuvasta muutoksesta, jossa ei voi astua kahdesti samaan virtaan. Herää kuitenkin kysymys, mitä substanssin vaihtaminen prosessiksi loppujen lopuksi selventäisi?

Whiteheadin katsomusta kehitti teologiassa erityisesti Hartshorne, jonka panenteismin mukaan maailma on eräänlainen Jumalan ruumis samassa suhteessa kuin ihmisen ruumis on hänen mieleensä. En tiedä, ei tunnu uskottavalta, että olisin osa jumalallista ruumista. Tuomaallakin on pitkä keskustelu siitä, onko maailma Jumalan ruumis, mitä katsomusta hän ei tietenkään hyväksy.

Niin tai näin, jos teismistä keskustellaan, on oikeudenmukaista, että käydään kvestio kvestiolta ja artikla artiklalta läpi se, mitä Tuomas kirjoitti. Monet älyllisesti vapaammiksi koetut katsomukset, joita verrataan jonkinlaiseen olentokuvaan, sisältyvät Tuomaan katsomukseen, jonka mukaan viime kädessä tiedämme Jumalasta lähinnä sen, mitä Hänestä ei voida tietää.



21. Köyhän taivas

Lauri Haikola kirjoitti 50-luvun lopulla professorin virkaan pätevöityäkseen kirjan Maallinen vanhurskaus ja työyhteisö. Teos liittyy vaiheeseen, jossa maaseutumainen työ alkoi muuttua kaupungeissa tehtävän työn suuntaan. Teoksessa on monia vitsejä ja kaiketi jokin ajatuskin

Olen sitä mieltä, että Haikolan teema pitäisi ottaa uudelleen esille ja koota yhteen joukko työntutkijoita, jotka kirjoittaisivat uuden työn teorian. Työstä ja sen luonteesta on liikkeellä niin monta legendaa sen muutoksesta loppumiseen, että olisi hyvä päästä hollille, mistä tässä oikein on kysymys. Selkeän työn teorian muovaaminen olisi keskeinen tehtävä myös yhteiskunnan suunnan suunnittelulle ja siitä päättämiselle.

Historiallisesti on olemassa kiintoisa esimerkki, joka selittää nykyistä tilannetta ja tarjoaa viitteitä sen ratkaisuksi. David Flood, Montrealissa asustava fransiskaaniveli, jonka suomalaiset tutkijat tuntevat nimellä Taavetti, kirjoitti aikanaan aiheesta kultaseppelein palkittuun teokseen Keskiajan kevät (WSOY 1997).

Taavetti kertoo, miten 1200-luvun Italiassa syntyi varhaiskapitalistinen rahatalouden elpyminen, kaupungistuminen ja samalla väestön kahtiajakautuminen. Assisin kaupunginherrat tekivät asukkaiden kanssa sopimuskirjan, jossa sitouduttiin menestykseen ja rikastumiseen. Assisi alkoi paisua ja pesi esimerkiksi vieressään olevan Perugian. Yhtenä menestyksen ja maineen välineenä oli se, että kaupunkilaiset käyttivät sisäistä pehmeää rahaa ja kaupassa muiden kaupunkien kanssa käytettiin kovaa valuttaa. Assisi vaurastui, mutta sen sisämarkkinat oli heikosti hoidettu eikä niiden piirissä toimiva päässyt menestyksestä osalliseksi. Sen sijaan ulkomarkkinoilla kovalla valuutalla saavutetut voitot päätyivät harvojen käsiin.

Syntyneessä tilanteessa Fransiskus, joka oli kauppiaan poika ja melkoinen herra riehumaan, murtui mieleltään nähdessään lepratautisia. Kerran ollessaan San Damianon kirkossa hän kuuli sen krusifiksi lausuvan: Korjaa minut! Fransiskus otti krusifiksin sanat kirjaimellisesti ja alkoi naulata kirkon kattoa kuntoon. Tässä meillä uudistaja, joka tarttui työkalupakkiin ja alkoi tehdä käsillään sen sijasta, että olisi keskinyt hienoja ajatuksia ajatusten markkinoille, joilla eniten käy kaupaksi halpa pilaatti (piraatti) lorex (ei siis Rolex, sillä myyjä ei taida ärrää).

Fransiskus teki ystäviensä kanssa vastasopimuksen, joka poikkesi Assisin yleisestä menestystarinan käsikirjoituksesta. Sovittiin, kuten hyvässä salaseurassa, säännöiksi, että

- ei kosketa rahaan
- tehdään työt hyvin
- ollaan työnjohdolle kuuliaisia
- otetaan toiset ihmiset huomioon ja pyritään kaikessa olemaan inhimillisiä
- ollaan Auringon veljiä ja kuun siskoja
- ollaan subditi omnibus eli kaikkien alamaisia ja käytetään titteliä servus inutilis, hyödytön orja.

Ajanoloon Fransiskuksen sakista tuli todella haluttuja työntekijöitä kaikkialla. He olivat aina iloisia, tekivät työnsä hyvin, auttoivat heikompaa, loivat hyvän työilmapiirin eivätkä purnanneet kenkkumaisia johtajia vastaan. Heille tarjottiin erityisesti liiketoiminnan ja taloudenhoidon vastuutehtäviä, mutta he kieltäytyivät näistä, koska periaatteena oli, että jos vähänkin raha haiskahtaa niin eikun karkuun.

On merkittävää aatehistoriallista tutkimusta, Taavetin kirjoitusten lisäksi, joka osoittaa Fransiskuksen työnteorian ja siihen myöhemmin liittyneet omistus- ja rahakäsitettä koskevat teoretisoinnit yhdeksi huikemmista keskiaikaisista innovaatioista. Näkemys on luonut muun muassa sellaisen mukamas museoituneen ilmiön kuin hyvinvointivaltio.

Eurooppalaista ajattelua värittää kaksi ajatteluperinnettä, jotka elävät ja voivat nykyisinkin rinnan ja joiden välisen suhteen ratkaisu on koko maanosan tulevaisuuden keskeinen kysymys. On Assisin yhteiskuntasopimus, joka tähtää menestykseen ja rikkauteen. Ja on Fransiskuksen ja hänen ystäviensä sopimus, joka tähtää inhimillisyyteen, työstä iloitsemiseen, kumppanuuteen ja -köyhyyteen, joka on rikkautta.

Suomessa käydään tulevaisuudessa entistä enemmän keskustelua hyvinvointivaltion ylläpitämisestä. On vallalla paradoksi: otetaan resursseja pois, jotta jotakin voitaisiin säilyttää, mutta kukaan ei kerro, mitä säilyy ja kuka sen saa. Toiseksi meillä on alkanut ilmetä jonkin verran suhteellista köyhyyttä, siis köyhyyttä, joka on osattomuutta suhteessa suomalaiseen keskivertoelintasoon, mutta ei aitoa globaalia köyhyyttä. Köyhyyden ilmestyminen maahamme voi antaa välineitä rikkaudelle sikäli, että se herättää kysymyksiä siitä, onko hyvinvointimme päämäärät oikein asetetut. Onko se hyvinvointi, joka suhteutuu Assisin kaupunginisien sopimukseen, pitkällä tähtäimellä hyvinvointia tuottavaa, vai pitäisikö löytää vastaavanlainen työnteoria, jonka Fransiskus ja hänen ystävänsä löysivät jo keskiajalla?

Olen aivan varma, että jos taloudellista menestystä tulee, se on pidemmän päälle vain sivutuote jostakin tärkeämmästä päämäärästä, joka toiminnalla on.

Uskon, että ilmaiset ja avoimet toiminnot, vaikkapa blogit pienenä esimerkkinä, muuttavat kommunikointiamme ja talousteoriaamme sekä myös työnteoriaa, tulevina vuosina.

Uskon, että hyödyttömien veljien ja siskojen elämänmuoto tulee olemaan ainoa pidemmällä tähtäimellä mahdollinen selviytymistarina, mikäli selvityminen tahdotaan ulottaa kaikille eikä vain pienelle osalle ihmisiä. Emme pärjää utilitaristiella moraaliteorialla eikä talousteorialla. Hyödyn sijaan on saatava unelmien valtakunta, jossa ei ole totalitaristista yhtä unelmaa, jota kaikkien täytyy uneksia, vaan monia erilaisia kohteita, joiden varassa ihminen toimii vain unelman tähden.





22. Veijareita ja pyhimyksiä


Hackettin filosofisten tekstilaitosten sarja on sairaan hyvä Ilmaisen pitelemätöntä riemuani siitä tässä.

Petrus Abelard, Ethical Writings ilmestyi 1995. Käännöksen teki Paul Vincent Spade, ja laitokseen sisältyy Marilyn McCord Adamsin valaiseva johdanto. Teos sisältää Abelardin (1079-1142/1144) Etiikan säilyneen osan sekä hänen laajan esseensä Filosofin, juutalaisen ja kristityn välinen keskustelu.

Petrus oli häikäilemättömän itsekeskeinen henkilö, joka aiheutti ihastusta ja toraa kaikkialla minne kulki. Yleensä hän iski kipeimpään kohtaan, joskin sai itse samalla mitalla takaisin. Hänen puolisonsa Heloisen holhooja kuohitsi hänet, ja myös osa Petruksen kirjoista poltettiin julkisesti. Petruksen ja Heloisen suhteesta on Eila Kostamo kirjoittanut suomenkielisen esityksen Heloisen taivas (WSOY 1997).

Inhottavuudestaan huolimatta Petrus oli tavattoman terävä. Etiikassaan hän luonnosteli yhtenä ensimmäisistä näkemystä, jonka mukaisesti moraali on melko autonominen ihmiselämän alue.

Moraalin kannalta olennaista on mieliala. Petrus kirjoittaa, että moraaliksi kutsutaan mielen hyveitä ja paheita, jotka saavat ihmiset käyttäytymään oikein tai väärin. Mielen pahe ei ole sama asia kuin synti ja synti ei ole sama kuin väärä teko. Mielen pahe suuntaa mielen niin, että tämä tulee syntiseksi. Synti on nimittäin mielen paheesta johtuva suostumus tai hyväksyntä eli mielen valinta, jossa mieli valitsee jotakin sopimatonta tekojensa suositukseksi.

Koska mieliala on näin tärkeä, Petrus esimerkiksi ajattelee, että juutalaiset eivät ole Kristuksen murhaajia, koska heille Jeesus nasaretilainen ei ollut Kristus. Heidän mielialansa ei siis ollut virittynyt siten, että he murhaisivat Kristuksen. Sen sijaan tarkoitus oli ottaa rikollinen hengiltä.

Yksi Petruksen aiheuttama tora oli se, että hän nöyryytti opettajaansa William Champeauxlaista pahasti. Petrus muunsi ritariromantiikan miekkailutaidon sanansäilän ja järjen tikarin käyttämiseksi ja piikitti sillä tätä hurskasta henkilöä. Petrus vei opettajansa oppilaat mennessään, kuten hän teki eräille muillekin ajan akateemikoille.

Dialektiikan eli logiikan taidossaan hän oli ylittämätön, ja paljon uutta aikaa autuasta ennakoiden hän edusti näkemystä, jonka mukaisesti vain yksilöoliot ovat, eivät universaalit yleiskäsitteet.

Ennakointi liittyy kehumani sarjan kahteen muuhun teokseen.

Doctor Subtilis eli teräväpäinen opettaja Duns Scotus (1266-1308) on kaikkien modaaliloogikkojen äiti. Hänen teoksistaan Allan Wolter on koonnut kokoelman Philosophical Writings, joka riittäisi puolivuotisen luentosarjan materiaaliksi. Kaiken huipuksi teos sisältää alkutekstin, niin kutsutun Assisin koodeksin latinaksi, joten kirjan avulla voi opetella Scotuksen latinaa englanninkielisen käännöksen avulla.

Kokoelma sisältää Scotuksen tutkielmat metafysiikasta, luonnollisesta jumalatiedosta, Jumalan olemassaolosta, Jumalan ykseydestä, inhimillisestä tiedosta sekä sielun kuolemattomuudesta.

Herkut vain itselle, mutta kerrottakoon nyt heti kättelyssä, että Duns Scotukselle metafysiikka on olevan tutkimista olevana.

Scotukselle metafysiikan peruskäsite ei ole esimerkiksi substanssi, kuten myöhempien filosofianhistorioiden valossa lukija saattaisi keskiajan metafysiikasta ajatella, vaan oleva olevana, siis kaikkein yksinkertaisin ja yleisin käsite. Pääsemme tästä aina Heideggeriin asti Heidegger pitikin virkaanastujaisluentonsa Duns Scotuksesta, voluntaristista, tahdon intellektin edelle kohottaneesta älyköstä.

Doctor Venerabilis William Ockham (1285-1349) esittäytyy Philotheus Boehnerin, tämän Etienne Gilsonin koulussa Torontossa vaikuttaneen, mutta vain noin viisikymppisenä kuolleen oppineen toimittamassa kokoelmassa Philosophical Writings. Kuten Scotuksen vastaavassa, myös tässä kokoelmassa latinankielinen teksti kulkee rinnan englanninkielisen käännöksen kanssa.

Valaisevan johdannon on kirjoittanut Stephen F. Brown, joka taitaa olla kunniatohtoriksi promovoitu henkilö samassa tohtoripromootiossa, johon itsekin osallistuin, tosin absens eli poissaolevana.

Ockhamin terministinen logiikka, synkategoremaattisin ja kategoremaattisin termeinensä edellyttää hieman teknisen terminologian hallintaa ja ajattelun vaivaa. Se on nominalistisen filosofian peruspalapeli. Mutta nämä Brownin mukaan Ockhamin filosofiaa luonnehtivat peruspiirteet luulisi vaivatta kolahtavat käsitettävinä mieleen:

1. Jumalalle kaikki on mahdollista, lukuun ottamatta loogiset ristiriidat. 2. Mitä tahansa Jumala luokin, Hän voi luoda sen välittömästi ilman minkään apua. 3. Jumala voi luoda minkä tahansa todellisuuden, olipa se sitten substanssi tai aksidenssi riippumatta jommastakummasta näistä. 4. Emme saa hyväksyä väitettä tai väittää, että jokin on olemassa ellei asia ole itsessään evidentti, perustu jumalalliseen ilmoitukseen tai verifioidu havainnon perusteella. 5. Kaikki todellinen on kontingenttia eli ei-välttämätöntä olemisensa ytimen näkökulmasta.

Kohta 4 on kuuluisa Ockhamin partaveitsi. Tunnetussa muodossaan ”ei pidä olettaa olioita enemmän kuin on tarpeen” se ei Ockhamin kirjoituksissa Brownin mukaan esiinny. Kohta 5 tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että kaikki voisi olla toisinkin kuin se on, ellei Jumala tahtoisi, että asiat ovat niin kuin ne ovat.




23. Mestari Rannanjärvi

Mestari Eckhart (1260-1328) on yhtä kaukainen kuin läheinenkin. Hän on kaukainen, sillä hän pakenee analyysiä eikä tutkija pääse selvyyteen siitä, onko hän uusplatonisti, heideggerilainen, dekonstruktionisti, augustinolainen hurskas vai zenbudhalainen.

Körttiläinen hän epäilemättä oli - siinä merkityksessä kuin teologian professori Haikola asian ajatteli. Haikolan mukaan jokainen, joka oli jotakin hiemankin käsittänyt, oli ilmiselvästi körttiläinen. Tämä perustui muun muassa siihen, että körttiläiset olivat Haikolan mukaan oikeassa. Jos he nimittäin olisivat olleet väärässä, heidän toimintansa olisi Haikolan mukaan pitänyt lopettaa välittömästi.

Eckhart toimi Pariisissa professorina kahteenkin otteeseen, mikä on keskiajalla erittäin harvinainen kunnia. Ehkä hän suhtautui aikansa teologisiin opettajiin kuten hyvä uskonnonfilosofi teologeihin ja avatessaan näin uudenlaisen näkökulman herätti kiinnostusta. Oppiensa perustaltahan hän oli lähinnä Tuomas Akvinolaisen oppilas eli siis varsin luotettava.

Eckhart opetti eräänlaista ateismia: Jumala ei ollut olemassa sikäli kuin Häneen käytettiin olemassaolon termiä univookkisesti eli samassa merkityksessä kuin kaikkeen muuhun olemassa olevaan. Jumala oli Hänelle Super-Oleva, kaiken olevaisen ja olemassa olevan ylittävä oleminen, joka siis tähän edellä viitattuun verrattuna oli pikemminkin ei-oleva.

Tässä viitekehyksessä eksyminenkin on enemmän perillä olemista kuin löytäminen.

Hän liitti näkemykseensä käsityksen jättämisestä (gelassenheit). Totuuden löytämiseksi kaikki, kaikki, kaikki on jätettävä, ja korkeinta jättämistä on Jumalan jättäminen itsensä Jumalan takia. Kaikki käsityksemme Jumalasta tulee hylätä, jotta Jumala itse puhtaana inhimillisistä käsityksistä tulisi kohdatuksi.

Mutta sitä ennen on jätettävä itsensä.

Esimerkiksi saarnassaan Beati pauperes spiritu eli autuaita ovat hengellisesti köyhät, Eckhart sanoo, että autuas on se, joka ei tahdo, tiedä eikä omista mitään.

Hän kai meni liian pitkälle. Hänen lauseitaan tuomittiin harhaoppisiksi. Lisäksi katsottiin, että suoranaisten teologisten rivouksien lisäksi monet niistä olivat kartettavia.

Jättämiseen liittyvistä lauseista harhaoppisiksi tuomittiin yksi parhaimmista Eckhartin kynästä lähteneistä: ”Jumalaa pilkattaessa Häntä ylistetään.”

Harhaa olivat paavin mukaan myös nämä:

”Kaikki luodut ovat silkkaa ei-mitään. En väitä, että ne olisivat vähäisiä tai väärässä. Ne ovat yhtä pelkkää ei-mitään.”

Kukaan ei oo mikään, sanoi Antti Rannanjärvi. Myös hänet tuomittiin.



24. Hulluramonin jumalakone sekä muita ajatelmia

Mallorcalta kotoisin olevaa Ramon Llullia (1232-1315) sanottiin hulluksi sillä perusteella, että hän ilmeisesti oli sitä. Hän sai vastustajiltaan pilkkanimen doctor phantasticus, näkyjä näkevä opettaja.

Hullu mikä hullu. Vai mitä sanoisitte henkilöstä, jonka mukaan elämässä on kolme tärkeää asiaa:

Muslimit on käännytettävä kristinuskoon.
Tätä tarkoitusta varten on perustettava tiede, joka todistaa kristittyjen Jumalan olevan oikeassa.
Tieteenharjoittamista varten tarvitaan erityiskouluja.

Elettyään 30-vuotiaaksi hulppeaa elämää, Ramon jätti perheensä ja omistautui yhdeksäksi vuodeksi opinnoilleen. Hän opiskeli kaiken, mitä oli tarjolla: kieliä, matematiikkaa, fysiikkaa, filosofiaa ja teologiaa. Hän oppi kirjoittamaan latinaksi, kataloniaksi ja arabiaksi.

Mitään kaameampaa hän ei osannut kuvitella kuin Averroeksen opin, jonka mukaan on kaksi totuutta. Totuuden on oltava yksi, ajatteli Ramon.

Sitten hän, tämä fransiskaanitertiääri, oli valmis ryhtyäkseen toimeen. Mutta hän kuoli pettyneenä, sillä hänen unelmansa ei milloinkaan toteutunut. Kuolema tapahtui hänen tultuaan kivitetyksi. Ei pidä mennä muslimikeskukseen julistamaan, että kristinuskon Jumala on oikeassa ja teidän väärässä, kuten Ramon.

Erikoislaatuisista ideoistaan huolimatta Ramon Llull oli tavattoman moderni ajattelija. Hän keksi ajatuskoneen. Koneen tehtävä oli tuottaa jumalatodistuksia.

Kone perustui niin sanotulle kalkyylin periaatteelle, samanlaiselle, johon myöhemmin Leibnizin laskukone perustui.

Merkitään Jumalaa kirjaimella A. Merkitään hänen ominaisuuksiaan kirjaimilla B-R. Asetetaan B-R ympyrän kehään ja A keskelle. Pyöritetään ympyrää. Näin syntyvät yhteydet BB, BC…CB, CC…RB, RC… Saadaan 136 lausumaa Jumalasta. Tehdään lisää samanlaisia kuvioita.

Joskus sanotaan, että aforismi on renessanssin perua. Ei pidä paikkaansa. Ramonin aforismit vuoden jokaiselle päivälle on suomennettu. Lue ja vrt. vaikka Wittgenstein:

”Teologia ja filosofia, lääketiede ja oikeustiede tapasivat rakastavan, joka kysyi heiltä uutisiksi, olivatko he nähneet hänen rakastettuaan. Teologia puhkesi itkemään, filosofia epäröi, mutta lääketiede ja oikeustiede ilahtuivat. Niinpä herää kysymys: Mitä kukin näistä neljästä merkitsee rakastavalle, joka etsii rakastettuaan?

Rakastavan tahto rakasti omaa itseään, ja ymmärrys kysyi siltä, oliko se enemmän rakastettunsa kaltainen rakastaessaan itseään kuin rakastaessaan rakastettuaan, sillä rakastettu rakastaa itseään enemmän kuin mitään muuta. Niinpä kysymys kuuluu: Miten tahto voi vastata ymmärrykselle tosimmalla tavalla?

Kaksi rakastavaa kohtasi. Toinen näytti rakastettunsa, ja toinen ymmärsi omaansa. Niinpä voidaan kysyä: Kumpi oli lähempänä rakastettuaan? Kysymyksen ratkaisua varten rakastavalla oli tieto kolminaisuustodistuksesta.

Sano meille, hullu: Mikä on tämä maailma? Hän vastasi: Se on niiden vankila, jotka rakastavat ja palvelevat rakastettuani. Ja ketkä panevat heidät vankilaan? Hän vastasi: Omatunto, rakkaus, pelko, luopuminen, katumus ja pahojen ihmisten seura. Ja se on raadantaa ilman palkkaa; siinä on vain rangaistusta.

Sano meille, hullu: Jos rakastettusi lakkaisi sinua rakastamasta, mitä tekisit? Hän vastasi sanoen: Rakastaisin häntä yhä, etten kuolisi, sillä rakkaudettomuus on kuolema ja rakkaus on elämä.”

(Lainaukset teoksesta Ramon Llull, Ylistän rakastettuani, suom. Seppo A. Teinonen, Kirjapaja 1983)




25. Anakoreetin elämää

Ensimmäisillä kristillisissä vuosisadoilla syntyi kiinnostavia ryhmittymiä. Yksi oli pidemmälle ehtineiden (gnostikoi) ja tavallisten uskovaisten (pistikoi) välinen jako, joka esiintyy esimerkiksi Kleemens Aleksandrialaisen kirjoituksissa. Kristilliset gnostikot ovat hänen mukaansa kuolemattomuuden koulussa apatian tilan saavuttaneita kohti agapee-rakkautta ylentyneitä sieluja. He omistautuvat elämässään uskolle. Suurin osa kirkon jäsenistä muodostaa karvalakkiosaston, jonka piirissä ei vallitse syvä ymmärrys, mutta kuitenkin pelastus.

Toinen jako oli jako eremiitteihin tai anakoreetteihin ja kenobiitteihin.

Eremiitit tai anakoreetit olivat erämaahan vetäytyneitä hurskaita, jotka taistelivat erityisesti erämaassa asuvia demoneita eli vääristyneitä tunteita vastaan. Heistä tunnetuin on Antonios, ja ehkä etevin demonientunnistaja oli Evagrios Pontoslainen sekä hänen oppilaansa Johannes Cassianus.

Kenobiitit olivat puolestaan luostarimaisessa yhteisössä eläviä uskolle omistautujia. Egyptissä Pakomikkoksen laitoksissa eli 300-luvulla tuhansia munkkeja ja nunnia, jotka muodostivat protestiliikkeen Egyptin yhteiskunnallisia oloja vastaan. Heille taloudellinen menestys ei ollut elämän päämäärä vaan päämäärä oli omistautua sille, mitä ihminen itse kaipaa. Paradoksaalisesti kenobiittien laitoksista muodostui myös taloudellisesti merkittäviä ja menestyneitä yhteisöjä.

Eremiittien ja kenobiittien ideat muodostivat pohjan vastaiselle eurooppalaiselle kulttuurihistorialle. Yksi jälkivaikutus oli Britanniaan muodostunut hurskaus, josta Paavo Rissanen kertoo teoksessaan Ikävöivä rakkaus. Englannin keskiajan suuret mystikot. (Herättäjä 1987). Paavo Rissanen oli kesken työpäivänsä pois nukkunut teologian dosentti, joka väitteli John Donnesta ja kehittyi Suomen johtavaksi brittispiritualiteetin tuntijaksi. Hän toimi lähinnä niin kutsutun hiljaisuuden liikkeen piirissä, mutta hoiti myös yliopistollisia opetusvirkoja, joista hänen kiitolliset luentojen kuuntelijansa hänet lämmöllä muistavat.

Brittivirtaus huipentui Walter Hiltonin teologiaan ja lisäksi sen myös Suomessa tunnettuihin edustajiin kuului Juliana Norwichlainen. Kiinnostavia kirjoittajia Englannissa olivat myös Richard Rolle, jolle mystinen kokemus liittyi äänten kuuntelemiseen sekä Margery Kempe, jonka ajattelu liittyy mannereurooppalaiseen naismystikkojen liikkeeseen.

Rissanen on kääntänyt teokseensa tekstinäytteitä. Niistä yksi on nimeltään 1200-luvulla kirjoitettu Anakoreetin sääntö. Sääntö kuvaa jännittävästi anakoreetin elämänmuotoa, joka on ankara ja jopa pelottava, mutta joka ei ole vailla myöhempien aikojen lukijassa myös hymyä synnyttäviä ulottuvuuksia.

Anakoreettia pidettiin maailmalle kuolleena. Osittain hautajaismessun kaavaa muistuttavissa seremonioissa piispa vihki anakoreetin majan tämän kammioksi. Vainajakokelaan kammio oli kuitenkin verraten miellyttävä asunto. Se sijaitsi yleensä kirkon seinään kiinnitettynä. Siinä oli ristikkoikkuna kirkkosalliin, josta käsin anakoreetille tarjottiin ehtoollinen sekä samanlainen kadulle ulkomaailmaan. Siitä anakoreetti saattoi pälyillä kadulle sekä kadullakulkijat virkistää päiväänsä kurkistelemalla anakoreetin pyöriskelyä pikku häkissään kuin eläintarhassa ikään. Tuon ajan tositeeveetä siis, todellinen Big Brother.

Kammiosta tai paremminkin sananmukaisesti piruntorjuntabunkkerista oli usein yhteys myös anakoreetin rentoutumistiloihin, viihtiöön tai olohuoneeseen, jossa anakoreetin palvelusväki (sic!) ja vieraat saattoivat seurustella maailmalle kuolleen kanssa. Eikä tämä vielä mitään. Palvelusväelle oli erikseen asuntoja majan ympärillä, ja saattoipa majan edustalla olla sievä pikku puutarhakin.

Anakoreetti söi kaksi kertaa päivässä, kevyitä aterioita. Keskipäivällä hänen oli lupa hotkaista tuopillinen olutta. Askeesi, joka heikensi ruumista liikaa, oli kielletty. Pukeutumisen oli määrä olla vaatimatonta, mutta riittävää.





26. Vihellys uskonnollisena kokemuksena

Pikkutyttönä Teresa kaipasi taivaan ihanuutta sellaisella palolla, että hän päätti lähteä maurien maahan mestattavaksi. Matkalla hän hoki ”ikuisesti, ikuisesti, ikuisesti”. Teresan setä kuitenkin löysi matkalaisen Adaja-joen sillalta ja toi hänet takaisin kotiin.

Seuraava pako onnistui. Teresa karkasi kotoaan karmeliittaluostariin, jossa hän antoi lupauksensa.

Espanjan suojeluspyhimys Jeesuksen Teresa tai Avilan Teresa (1515-1582) on ystävänsä Ristin Johanneksen rinnalla toinen maansa hengellinen, kirjallinen ja psykologinen maailmanperintö.

Hänen kolme teostaan Elämä (Vida), Täydellisyyden tie (Camino de Perfeccion) ja Sisäinen linna (Castillo interior) ovat hengellisen kaunokirjallisuuden ylittämättömiä klassikkoja. Edmund Husserlin keskitysleirillä kuollut assistentti Edith Stein totesi niistä ensimmäisestä sen, mitä lukuisat henkilöt ovat sanoneet niistä kaikista: ”Tässä on totuus.”

Teos sisäinen linna on freudilaista analyysiä syvempi esitys siitä, miten vaikeaa ihmisen on kulkea sisimpäänsä ja miten valtaisa sisin on. Teresa opettaa, että ihminen on sisäinen rakennus, linna, jossa on Ristin Johanneksen kuvaamia kahdeksaa mystiikan tikapuuta vastaavat seitsemän huoneistoa. Jokaisessa huoneistossa on sadottain asuntoja.

Erityisesti ulkoisempien asuntojen äärellä viettävät juhlaansa madot ja pedot, jotka pelottelevat ihmistä astumasta itseensä. Ne pitävät ihmistä vieraantuneena omasta itsestään ja kiinnittävät hänen huomionsa kaikkeen muuhun kuin siihen, mitä hän on.

Astuessaan itsensä kauheuksiin ihminen alkaa kuitenkin kulkea sisäisissä huoneissaan ja asunnoissaan, joiden läpikäyminen on hänen onnellisuutensa edellytys. Astumisen portti on hiljentyminen ja rukous, jossa ihmisessä alkaa vallita paremmat pyrinnöt. Sen ensimmäinen vaihe on pilkahdus valoa, joka on kuitenkin hämärä, koska maallisen pölyn sumentamat silmät eivät näe syvyydessä loistavaa valoa. Astuttaessa syvemmälle, toisiin asuntoihin, pahuuden voimat kokoavat itsensä, jotta ihmisessä syntynyt alustava eheys (kokoamus) hajoaisi ja ihminen pakenisi takaisin itsensä ulkopuolelle rikkonaisena rikkonaiseen maailmaan.

Toisten asuntojen uhkaa ei voita kuin kestävyys. Kestävyydestä syntyy kuitenkin vaara muuttua ylpeäksi, koettelemusten karaisusta kerskailevaksi olennoksi. Samalla sielun valtaa kuivuus, se, että totuus ei puhuttele häntä, hengen velttous.

Asunnot ensimmäisistä kolmansiin ovat askeettisia, kieltäymyksen huoneita. Loput asunnot ovat mystisiä. Mystisissä asunnoissa sielussa syntyy uudenlaisia kokemuksia ja elämyksiä.

Teresa kuvaa erityisesti kuudetta asuntoa, jonka kummallinen mystinen kokemus on nimeltään sielun lento (vuelo del espiritu). Sielussa syntynyt rakkaus on kuin tuli, jolla Jumala hehkuttaa sielua syvimmissä ahjoissaan. Silloin sielusta irtoaa kipinä. Teresa sanoo, että sielu kuulee, miten siitä lähtee vihellys. Vihellys on merkki sielun sille osalle, joka huomioi itsessään tapahtuneen muutoksen. Tosin se tekee tämän vasta jälkeenpäin, sillä lennon aikana sielu ei kykene tarkkailemaan itseään vaan on antautunut jonkin itsensä ulkopuolisen syleilyyn.

Huippu on seitsemäs asunto. Teresa kirjoittaa: ”Kun sielu on viety tuohon asuntoon, sille näyttäytyy intellektuaalisessa näyssä, eräänlaisena totuuden lähestymisenä, kaikkein pyhin Kolminaisuus, kaikki kolme Persoonaa, tietynlaisessa leimahduksessa, joka ensin valtaa sen hengen kuin tavattoman kirkas pilvi.”




27. Pimeä yö

”… mitä synkemmässä pimeydessä sielu kulkee ja mitä vapaampana se on luontaisista toimistaan, sitä turvallisempaa on sen vaellus.”

Tällaistakin tekstiä 1500-luvulla kirjoitettiin. Kirjoittaja on Juan de la Cruz, Ristin Johannes (1542-1592). Opiskeltuaan sääntökuntansa lahjakkaimpiin lukeutuvana oppilaana monipuolisesti Salamancan yliopistossa hän ryhtyi luostarireformiin. Sen luonnetta valaisee esimerkiksi hänen ajatuksensa, jonka mukaisesti muiden tulee poistua murheitta esimiehen puheilta. Jos nuhdeltavaa esiintyy, se tulee esittää lempeästi. Käskemällä käskevät ja määräilevät ovat kaikkein sopimattomimpia esimiestehtäviin.

Ristin Johannes oli kengätön karmeliitta. Karmeliitat olivat sääntökunta, jotka johtivat historiansa profeetta Elian toimintaan Karmelin vuorella. Kengättömät karmeliitat edustivat tiukkaa ja ankaraa luostarielämän näkemystä, kengälliset karmeliitat vapaamielisempää.

Vahvaa johtajuutta odottavat kengälliset karmeliittaveljet heittivät hänet 2 x 3 metriseen tyrmään, joka oli talvella hyinen ja kesällä hehkuinen. Hän sai ruoakseen vettä, leipää ja sardiineja. Yhdeksän kuukauden vankeuden jälkeen veli puolituisen - hän oli vain noin 150 cm pitkä – onnistui paeta vankeudestaan.

Hänen lyhyellä elämällään kuten myös kuuluisimmalla kirjallisella tuotteellaan ”Pimeä yö” (Noche Oscura) lienee yhteytensä vankeuskokemuksiin. Merkittävä katolinen tutkija Etienne Gilson selvittikin pimeän yön merkitystä pyytäessään päästä suljettuun koppiin ollessaan sotavankina ensimmäisessä maailmansodassa.

Ristim Johannes, Espanjan runoilijoiden suojeluspyhimys, kirjoitti kaksi teosta, Nousu Karmelin Vuorelle (Subida del Monte Carmelo) ja Pimeä yö (Noche Oscura), joissa hän selittää runoaan Pimeä yö. Sen ensimmäisen säkeistöt kuuluvat Aale Tynnin suomentamana (Tuhat laulujen vuotta, WSOY 1974) näin:

Yö sieluni täytti syvä,
halu rakkauden kun syttyi sielussa tässä.
Oi sinua, sallima hyvä!
Ulos lähdin pimeässä,
kun tyyntä oli jo kaikki talossa tässä.

Ja pimeys tihentyvä
oli salaista porraspuuta peittämässä.
Oi sinua, sallima hyvä!
Kävin salaa pimeässä,
kun tyyntä oli jo kaikki talossa tässä.

Jne. jne. yhteensä kahdeksan säkeistöä.

Ristin Johannes liittyy selitysteoksissaan 500-luvulla eläneen mystikon, Dionysios Areiopagitan, muotoilemaan näkemykseen mystisestä tiestä kolmivaiheisena puhdistumisen eli purgation, sisäisen katselun (contemplatio) ja yhtymyksen (unitio) prosessina. Teoksista ensimmäinen kuvaa pimeää yötä aktiivisena, sielun omasta toimesta tapahtuvana hengellisenä puhdistumisharjoituksena. Jälkimmäinen teos, Pimeä yö, kuvaa passiivista puhdistumista, kärsimystä, johon sielu ei voi itse vaikuttaa, vaan jossa se on Jumalan ahdistavan toiminnan kohde. Tämä on edellytys sille, että se nousee kahdeksaa tikapuuta pitkin Jumalaan rakkauden kontemplaatiossa.

Ristin Johanneksen mukaan ulos pimeään yöhön on lähdettävä silloin, kun talo on tyyni, sillä talon eli sielun tyyneys estää sitä kohtaamasta Jumalan. Ulos turvallisesta talostaan pimeään yöhön joutunut sielu ei kuitenkaan joudu harhaan. Se on turvassa juuri synkkyydessä ja saa lohdutuksen tuskassa ja koettelemuksissa.

Mitä pimeämpää, sen valoisampaa. Mitä kauempana, sen lähempänä.

Ristin Johannes jatkoi sielun matkan kuvausta eteenpäin teoksessa Elävä rakkauden liekki (Llama de amor viva). Siinä hän yhtäältä kertaa puhdistuksen teemoja sekä käsittelee mystisten tikapuiden avulla tapahtuvaa kontemplaatiota, sisäistä katselua sekä sitä valmistavaa meditaatiota. Teos astuu hengellisen kihlauksen ja avioliiton tematiikassa alueelle, jossa sanottava ja sanomaton yhtyvät. Seppo. A. Teinonen (Kirjapaja 1984) kääntää runon, jota teos selittää, viimeiset säkeet:

Oi tuliset lamput,
joiden loisteessa tajun syvät luolat,
ennen pimeät ja sokeat,
suovat oudolla hohdollaan
yhdessä lämpöä ja valoa Rakkaalleen!

Kuinka lempänä ja rakastavana
heräätkään helmassani,
jossa viivyt yksin ja salaa!
Ja suloisessa hengityksessäsi,
joka on täynnä hyvyyttä ja kirkkautta,
kuinka herkästi herätätkään rakkauteni!

eli

Oh lamparas de fuego
en cuyos resplandores
las profundas cavernas del sentido,
que estaba oscuro y ciego,
con extranos primores
calor y luz dan junto a su querido!

Cuan manso y amoroso
recuerdas en mi seno
donde secretamente solo moras,
y en tu aspirar sabroso
de bien y Gloria lleno
cuan delicadamente me enamoras!






NYKYAIKA



28. Onks tietoo?

1600-luvulta alkaen kysymys tiedosta ja sen luonteesta alkoi värittää filosofiaa yhtä voimakkaasti kuin metafyysiset käsitykset aiemmin. Hyvän filosofian peruskysymykseksi tuuppautui kuin kyynerpäin kysymys siitä, mikä on varmaa tietoa. Vastaukset asettuivat kahdelle päälinjalle, joista ensimmäinen on rationalismi ja toinen empirismi.

Rationalistisen perinteen keskeiset edustajat olivat Descartes, Spinoza ja Leibniz. Empiristejä olivat puolestaan John Locke ja David Hume. Immanuel Kant yhdisti näiden molempien perinteiden ajatuksia ja loi perustan vastaiselle tietoteorialle. Rationalisteille tieto on ajattelemista ja käsittämistä, empiristeille kokemista ja havaitsemista.

Descartesille tieto on ajatus tai idea, joka on tosi eikä epätosi. Se on luonteeltaan varma, selkeä, kirkas ja tarkkarajainen. Tällaisen tiedon saavuttamiseksi Descartes kehitti epäilemisen menetelmän. Hänen tätä käsittelevän teoksensa nimi oli Metodin esitys, ja sitä on pidetty uuden ajan tieteen perustamisasiakirjana.

Descartes huomautti, että kaikkea voi epäillä. Ehkä ulkomaailmakin on unta. Voihan olla, että olet vain myrkkyliuoksessa lepäävät aivot, joita demoni ärsyttää liuoksen välityksellä ja saa niissä syntymään ulkomaailman kuvia, hallusinaatioita. Mutta jos epäilet tätä, on varmaa, että epäilet ja näin ollen ainakin epäilevä subjekti on olemassa. Näin Descartes teki, vaikkei sitä itse myöntänytkään, uuden ajan filosofiasta kertalaukauksella antiikkista kamaa. Hän toisti Augustinuksen si fallor sum, erehdyn siis olen olemassa –argumentin.

Mitä tarvitsemme, jotta voisimme epäillä? Tietoisuuden, epäilevän tietoisuuden, tietenkin. Ruumista emme tarvitse. Ja koska ruumista ei oteta lukuun, ei oteta lukuun galileolaisen maailman ruumiiseen liittämiä ominaisuuksia: aineellisuus, ajallisuus, paikallisuus ja mekanistisuus. Tietoisuus on jotakin muuta kuin nämä. Se on aineeton, ajaton, paikaton eikä taatusti konemainen. Syntyi dualismi, ajatus kahden substanssin, ruumiin ja sielun olemassaolosta. Toisin sanoen syntyi se, mitä sanomme karteesiolaiseksi viitekehykseksi. Kartesiolainen viitekehys on ajatus, joka oletetaan aina kun puhutaan mielestä ja sen toiminnoista sellaisinaan ilman psykofyysisiä reduktioita.

Jotkut ovat sanoneet tätä ajattelua ”kummitus koneessa” –malliksi. Aihetta koskeva keskustelu osoittaa kuitenkin, että perinne on hätkähdyttävän elinvoimainen ja vaikeasti virheelliseksi osoitettavissa, niin mystifioiva kuin se onkin.

Spinoza oli ensimmäinen, joka koetti korjata Descartesin dualismia. Hän oli monisti. Ruumis ja henki ovat saman asian kaksi eri näkökulmaa. Hänenkin ajattelunsa oli antiikkista, stoalaisen ajattelun kehittelyä uuden ajan maailmassa.

Vastakkaisesta lähteestä tietoa etsineistä empiristeistä John Locke ehdotti, että tieto perustuu olioilla olevan muodon havaitsemiseen. Ideaa kehitteli pidemmälle David Hume, joka selitti mielen ulkopuolella olevien olioiden aiheuttavan havaintoja eli impressioita. Mieli, havaintojen kimppu, muovaa näistä impressioista käsitteitä eli ideoita. Niinpä kun kuumasta hellasta lähtee impressio, se jää mieleen muistona ja käsitteenä.

Hume huomasi, että havaintojen ja käsitteiden välinen suhde on epäselvä. Miten muodostamme käsitteitä havainnoista? Ehkäpä se on sattumanvaraista. Ehkäpä on niin, että käsitteemme perustuvat vain tottumukseen, sillä ei ole arviointiperiaatetta sen tarkastamiseksi, vastaavatko käsitteet mielen ulkoisesta maailmasta nousevia impressioita. Hume päätyikin skeptisismiin: usko Auringon nousemiseen huomenna perustuu totuttuun ajattelutapaan, mutta ei mihinkään empiirisesti todistettuun tosiasiaan, joka olisi välttämätön. Koko kausaalilain kanssa on vähän niin ja näin. Syy-seuraus –suhde on käsite, mutta mitä tekemistä sillä on todellisuuden kanssa?

Teoksessaan Puhtaan järjen kritiikki Immanuel Kant yhdisti rationalismin ja empirismin. Kantin mielestä rationaalisia käsitteitä voi soveltaa vain kokemustodellisuuteemme, mutta ei maailmaan sinänsä, maailmaan sellaisena kuin se on ilman, että se välittyy inhimilliselle havainnolle.

Syy-seuraussuhde on mielen käsite, mutta se on samalla myös sen maailman osa, joka ilmenee mielelle. Onko se myös maailman osa ilman mielelle ilmenemistä on toinen kysymys, josta pienellä ihmisellä ei ole tietoa.

Kantin mielestä se, mitä pidämme objektiivisena todellisuutena, on ihmismielen yleiseen ja muuttumattomaan luonteeseen ja rakenteeseen perustuva kuva. Ihmismieli on katsos kuin silmälasit, joiden avulla näemme maailman. Emme näe sitä muunlaisena kuin näiden silmälasien, joita Kant nimitti kategorioiksi, läpi.

Kategorioita ovat esimerkiksi aika ja paikka. Emme tiedä, onko aikaa ja paikkaa sinänsä olemassa. Mutta emme oman mielen rakenteemme takia voi nähdä maailmaa toisenlaisena kuin ajan ja paikan alueena. Kategoriat ovat kokemuksen muotoja, jotka inhimillinen tietoisuus siirtää maailmaan. Joku toisenlainen tietoisuus ehkä näkisi maailman toisenlaisena kuin me, esimerkiksi ajattomana ja paikattomana.

Tämä ajattelu merkitsee käännettä, jota on kutsuttu kopernikaaniseksi kumoukseksi. Tiedossa keskeistä ei olekaan tiedon kohde ja sisältö vaan tietävän mielen rakenne.

Kant jakoi tiedon aprioriseen eli kokemusta edeltävään ja aposterioriseen eli kokemukseen perustuvaan tietoon. Lisäksi tieto on joko analyyttistä tai synteettistä. Analyyttistä tietoa on esimerkiksi määritelmiin perustuva tieto: pallo on pyöreä. Synteettistä tietoa on esimerkiksi tieto yksittäisen pallon punaisuudesta.

Filosofianhistorialliset lähtökohdat tietämiselle ovat siis nämä. Laita silmät kiinni ja ala järkeillä. Nukahda ja herää aamulla mielessäni suhteellisuusteorian kaava. Einstein on kuvannut omien tieteellisten löytöjensä kehittymistä tähän tapaan. Toinen vaihtoehto on tonkia maan multaa ja merenpohjia, rakentaa hiukkaskiihdyttimiä ja tutkia taivaita.

1900-luvun tieteenfilosofisessa keskustelussa on huomautettu usein empiirisen tutkimusotteen heikkouksista. Yksi ongelma on havaintojen luotettavuus ja se, missä merkityksessä niihin sisältyy teoretisoivaa ainesta. Toinen ongelma koskee induktiivista päättelemistä, jossa johdetaan yksittäistapauksista yleisiä teorioita. Miten suu sitten pannaan, kun löytyy yksittäistapaus, joka ei sovellu yhteen muiden yksittäistapauksien kanssa?

Toisaalta puhtaan rationalistinen lähestymistapakaan ei tunnu uskottavalta, ellei ehkä logiikan ja matematiikan perusteiden tutkimisen alueella. Rationaalisen lähestymistavan taustalla on oletuksia, joiden ongelmat jo Hume osoitti. Ajatus, että kaikki poikamiehet ovat naimattomia sekoittaa määritelmään liittyvän ja vallitseviin havaittaviin tosiasioihin liittyviä aineksia toisiinsa. Ainakin sikäli Kant näyttää olleen oikeilla jäljillä, että rationaalinen ja empiirinen ovat vaikeasti toisistaan erotettavissa.



29. James Bond painonvartijana

Täältä Descartesin varjosta ei voi kuin todeta Ronald Reaganin tapaan, että James Bond on fiktiivinen hahmo, mutta jokaisen on alettava jostakin. Emme osaa paikallistaa sielua tai mieltä, mutta meillä on sisäisiä kokemuksia erilaisista asioista, ja asia vaikuttaa tärkeältä.

Viimeisen vuosikymmenen aikana lähinnä angloamerikkalaisessa keskustelussa keskeisiä vaihtoehtoja ovat olleet eliminatiivinen materialismi, funktionalismi, instrumentalismi ja biologinen naturalismi.

Eliminatiivisen materialismin mukaan sielu on keskiaikainen uskomus. Eliminatiivinen materialismi myöntää tieteelliseksi tosiasiaksi, että mieltä ei voi redusoida aivotoimintoihin, mutta esittää tämän johtuvan siitä, että mitään mieltä ei ole olemassa.

Funktionalismin mukaan henkiset tilat luokitellaan niiden toiminnallisten roolien mukaan. Funktionalismi kuvaa erilaisia psyykkisiä lokeroita, joihin liittyy ulkomaailmasta tai muista systeemiin kuuluvista laatikoista tulevia syötteitä (input) ja näihin liittyviä lokeroiden ulossyötteitä (output). Esimerkkinä lokerosta on vaikkapa ilo. Osa funktionalismin lokeroista on analysoitu tasolle, jolla niiden neurologiset korrelaatit voidaan osoittaa (komputionalismi). Tämä koskee kuitenkin vain harvaa osaa lokeroista, itse asiassa isompien lokeroiden pikkupilkkeitä, joista voi pilkkiä hermosolujen mereen, vaikka se kokonaisuutena onkin mielen osalta jään peitossa.

Instrumentalistit ajattelevat, että sielulla tai mielellä viitataan älykkäästi käyttäytyviin systeemeihin. Termillä on käyttömerkitystä tieteellisen teorian muodostamisessa, mutta se ei viittaa mihinkään erillisiin ilmiöön tai yksikköön.

Biologinen naturalisti uskoo, että on olemassa todellisia henkisiä tiloja, jotka ovat biologisten (aivo)tilojen makro-ominaisuuksia.

Ota sitten tuosta selvää, mutta pitää paikkansa, että James Bond on otettava vakavasti myös tieteellisessä diskurssissa. Suomeksi: mielestä keskusteltaessa teemme oletuksia, joita emme voi osoittaa oikeiksi ja vaivumme fiktion tahi metafysiikan puolelle.

Mielen analyysi on tärkeä eräiden teknologisten sovellusten näkökulmasta, mutta se on erityisen tärkeä myös mielen hoidon kannalta. Jos emme oleta mielestä mitään, voi olla vaikea hoitaa mielen sairauksia, elämän painon liikalihavoitumista kokemuksissamme.

Tällä alueella tarjontaa on paljon. Demokritoksesta alkaen ajateltiin, että filosofia on eräänlaista terapiaa. Kuten Martha Nussbaum ja eräät muut ovat osoittaneet, antiikin filosofiakoulut olivat terapiasuuntauksia, joissa ajateltiin, että erityisesti uskomusten muodostamisella on merkitystä henkilön psykofyysiselle terveydelle. Kun uskomuksia manipuloidaan, manipuloidaan henkilön terveyttä ja sairautta.

Stoalaiset opettivat, että usko olevasi maailmanjärjen osa niin hyvin menee. Älä usko kontingentteihin asioihin, vaan ole heräteostoksien suhteen apaattinen.

Epikurolaiset uskoivat, että vain uskomukset, joihin ei liity kärsimystä, tulee omaksua. Koska maailma on suurimmaksi osaksi kärsimystä sisältävä, ole askeettinen.

Aristoteles opetti uskomaan riittävän monipuolisesti. Jos menet jumiin, tee muuta.

Skeptikot opettivat, että älä usko mihinkään, niin päänvaiva väistyy.

Nämä ovat pohjat. Myöhemmin on ollut monenlaista. Teologiasta tuli hengellistä lääketiedettä, jonka tavoitteena oli parantaa synnin sairaaksi tekemä henkilö.

Yhtenä sen perinnön edustajana mainittakoon Ignatios de Loyola, jonka Hengelliset harjoitukset on yksi ihmiskunnan kohtalonkirjoista.

Ignatioksen ohjelma on henkisen valmennuksen ohjelma, jonka eräät osat muistuttavat nykyisiä painonvartioiden opetuksia. Perustekniikkana on seurata kaavakkeen avulla pahaa ajatusta ja sen vähenemistä mielestä.

Teoksen täydellinen nimi on HENGELLISIÄ HARJOITUKSIA itsensä voittamiseksi ja oman elämän järjestämiseksi, ettei sitä määräisi mikään epäjärjestyksen taipumus (Exercitia spiritualia)

Teos on julkaistu eri kielillä n. 5000 kertaa. Suomeksi sen on kääntänyt Seppo A. Teinonen.

Teos ei ole tieteellinen tutkielma, ei hartauskirja ei kaunokirjallinen tuote.

Sitä ei ole alun perin tarkoitettu luettavaksi vaan hengellisiä harjoituksia ohjaavan henkilön käsikirjaksi. Luonteeltaan se on rukouksen, mietiskelyn ja askeesin oppikirja

Sen tavoite on ihmisen päämäärän saavuttaminen eli Jumalan ylistäminen, kunnioittaminen ja palveleminen

Se rakentuu ohjeista ja harjoituksista neljälle viikolle.

Ohjeet:

1. Ruumiillisten harjoitusten lisäksi on hengellisiä harjoituksia. Hengelliset harjoitukset ”sielun valmentamista ja valmistamista juurimaan itsestään kaikki epäjärjestyksen taipumukset…ja löytämään Jumalan tahto…”
2. Ohjaajan on kerrottava ohjattavalle historiallinen tapahtuma, jolloin hän pelkästään etenee kohdasta kohtaan. Kertomuksen merkityksen ymmärtäminen jää ohjattavan löydettäväksi.
3. Puhe Jumalan kanssa vaatii suurempaa kunnioitusta kuin ihmisten kanssa puhuminen
4. Harjoitukset kestävät neljä viikkoa. 1. Viikko: syntien tarkastelu; 2.viikko: Kristuksen elämä palmusunnuntain iltaan asti; 3. Viikko: Kristuksen kärsimys; 4. Viikko ylösnousemus ja taivaaseenastuminen.
5. Ohjattavalle on suureksi hyödyksi luovuttaa tahtonsa ja vapautensa Jumalalle
6. Mikäli ohjaaja huomaa, ettei harjoittelijan sielussa tapahdu liikahduksia, hänen on tarkistettava, suorittaako harjoittelija harjoituksia keskittyneesti.
7. Mikäli harjoittelijaa vaivaa lohduttomuus ja kiusaukset, ohjaajan tulee olla lempeä ja kärsivällinen
8. Ohjaaja voi keskustella henkien erottamisesta, mikäli ohjattava on kovin kiusattu
9. Mikäli ohjattava on liian kokematon, hänen kanssaan ei tule keskustella henkien erottamisesta
10. Mikäli harjoittelijaa vaivaa näennäisesti hyvä, hänen kanssaan tulee keskustella toisen harjoitusviikon asioista
11. Ensimmäisen viikon harjoituksia suorittavan ei ole hyvä edetä toiselle viikolle niiden kestäessä
12. Tunti päivässä riittää.
13. Lohduttoman tunti on pidempi kuin lohdutetun. On hyvä viipyä harjoituksessa hieman yli tunnin.
14. Mikäli harjoittelija etenee innostuneesti, ohjaajan on varoitettava tätä sitoutumasta mihinkään lupaukseen harkitsemattomasti.
15. Harjoitusten antaja ei saa taivuttaa suorittajaa mihinkään hengellisen sitoutumisen instituutioon.
16. Mikäli sielu on kiinnittynyt liikaa johonkin, olisi suotavaa, että se pyrkisi kiinnittymään kiinnittymisen kohteen vastakohtaan
17. Harjoitusten antajan ei tulisi kovasti kysellä harjoittelijan syntejä, vaan ymmärtää ne kysymättä
18. Harjoitukset tulee soveltaa henkilön edellytyksiin (ikä, koulutus, kokemus jne.)
19. Oppineiden, lahjakkaiden ja menestyneiden tulee harjoitella 1.5 tuntia päivässä.

Esimerkkinä harjoituksista otettakoon ensimmäisen viikon harjoitus, syntien mietiskely.

Harjoituksessa henkilö mietiskelee syntiä, jonka suhteen hän pyrkii oikaisemaan elämänsä

Lounaan jälkeen on merkittävä kaavion ensimmäiselle viivalle pisteitä sen mukaisesti, kuinka monta kertaa on langennut tiettyyn syntiin, illalla toiselle viivalle, kuinka monta kertaa langennut syntiin

Toisen viikon harjoituksena on paikan kompositio eli näyttämön rakentaminen. Ignatios oli tutustunut Firenzessä teatterin teoriaan ja ajatteli, että ihmisen mieli on näyttämö.
Ensimmäinen esiharjoitus: näyttämön rakentaminen. Mielikuvituksen silmin nähdään synagoogat, kaupungit ja linnat, joissa Herramme Kristus kulki saarnaten.
Ensimmäinen kohta: Asetan eteeni inhimillisen kuninkaan. Hänet on valinnut itse Jumala, meidän Herramme, jolle kaikki ruhtinaat ja kaikki kristityt ihmiset osoittavat kunnioitusta. Toinen: Nähdään, miten tämä kuningas puhuu kaikille omilleen sanoen: Tahtoni on, että uskottomien maa valloitetaan…
Toinen osa: Sovelletaan maallisen kuninkaan esimerkki Herraamme Jeesukseen Kristukseen
Toinen katselu: Syntymästä
Näyttämön rakentaminen: nähdään mielikuvituksen silmin tie Nasaretista Betlehemiin harkiten sen pituutta ja leveyttä ja onko se tie tasainen vai kulkeeko se halki laaksojen vai yli kukkuloiden. Samoin katsellaan syntymän paikkaa eli luolaa: kuinka suuri, kuinka pieni, kuinka matala, kuinka korkea se oli ja miten se oli varustettu.

Siinä yksi laihdutusohjelma. Nykyisin niitä on niin paljon, että takuulla parantuu. Viittaan vapaan tietosanakirjan Wikipedian listaan nykyisistä terapioista. Siitä näkee millainen etnoravintoloiden lista meille on tarjolla:

Acceptance and Commitment Therapy
Adlerian therapy
Analytical psychology
Art Therapy
Autogenic training
Behavior therapy
Biodynamic psychotherapy
Bioenergetic analysis
Bionomic psychotherapy
Body Mind Psychotherapy
Body-Oriented Psychotherapy
Body psychotherapy
Brief therapy
Classical Adlerian Psychotherapy
Client-centered psychotherapy/counselling
Co-Counselling
Cognitive analytic psychotherapy
Cognitive behavioural psychotherapy
Concentrative movement therapy
Contemplative Psychotherapy
Conversational Model (The)
Core Energetics
Core process psychotherapy
Daseins analytic psychotherapy
Dance therapy
Depth Psychology
Developmental Needs Meeting Strategy
Dialectical behavior therapy
Dreamwork Drama therapy
Dyadic Developmental Psychotherapy (DDP)
Emotional Freedom Techniques (EFT)
Encounter groups
Eye Movement Desensitisation and Reprocessing (EMDR)
Existential therapy
Expressive therapy
Family systems therapy
Feminist therapy
Focusing
Freudian psychotherapy
Gestalt therapy
Gestalt Theoretical Psychotherapy
Group therapy
Hakomi
Holotropic Breathwork
Humanistic psychology
Human givens psychotherapy
Hypnotherapy
IBP Integrative Body Psychotherapy
Integrative Psychotherapy
Internal Family Systems Model
Interpersonal therapy
Jungian psychotherapy
Lifespan Integration
Logotherapy
Mindfulness-based Cognitive Behaviour Therapy
Method of Levels (MOL)
The Moving Cycle
Multicultural Counseling and Therapy (MCT)
Multimodal Therapy
Music therapy
Narrative Therapy
Neuro-linguistic programming (NLP)
Object relations theory
Orgonomy
Pastoral counselling/therapy
Personal construct psychology (PCP)
Pesso Boyden System Psychomotor (PBSP)
Play therapy
Positive psychotherapy
Postural Integration
Primal integration
Primal therapy
Process Oriented Psychology
Provocative Therapy
Psychedelic psychotherapy
Psychoanalysis
Psychodrama
Psychodynamic psychotherapy
Psychological astrology
Psycho-organic analysis
Psychosynthesis
Psychosystems Analysis
Pulsing (bodywork)
Radix therapy
Rational emotive behavior therapy (REBT)
Rebirthing-Breathwork
Re-evaluation Counseling
Relationship Counseling
Reprogramming
Reality therapy
Reichian psychotherapy
Person-centred (or Rogerian) psychotherapy
Rolfing
Rubenfeld Synergy
Sensorimotor Psychotherapy
Social Therapy
Solution focused brief therapy
Somatic Psychology
Sophia analysis
Self Relationship (or Sponsorship)
Systemic Therapy
Systematic desensitization
SHEN Therapy
T Groups Transactional analysis (TA)
Transpersonal psychology
Twelve-step programs
Unitive Psychotherapy
Vegetotherapy







30. Seksikästä filosofiaa

Klassinen essentialistiseksi luonnehdittu käsitys ihmisestä määrittelee yksilön ihmisen universaalisen ja muuttumattoman lajiolemuksen edustajaksi. Ihmisen muuttumattoman olemuksen kannalta keskeistä on hänen järkensä. Ihminen on, kuten Aristoteles lausuu, rationaalinen eläin. Tästä näkökulmasta olisi lähinnä typerä ajatus väittää, että ihminen määrittyy olemuksellisesti sukupuoliolentona.

Käsitys ihmisestä lajityypillisesti järkevänä olentona, jonka päämäärä on sielun intellektuaalisen osan täydellistyminen, synnytti sekä sukupuolettomia että miessukupuolta välillisesti suosivia näkemyksiä ihmisen perimmäisestä identiteetistä. Platonin ja stoalaisten mukaan miesten ja naisten sukupuolierot ovat niin vähäpätöisiä, että molemmat saattoivat ottaa osaa intellektuaaliseen täydellistymiseen samalla tavoin. Aristoteles taas katsoi, että sukupuolierot ovat sikäli merkityksellisiä, että täysi ihmisyys toteutuu ensisijaisesti miesten ja heidän välisen ystävyytensä piirissä.

Aristoteleen esittämä miehen johtaman perheen malli tuli niin sanotun vanhaeurooppalaisen ajattelun perustaksi. Kirkkoisät omaksuivat sen ja se vaikutti aina Hegeliin ja Marxiin asti.

Aristoteleen näkemys ihmisestä on värittynyt biologis-empiristisesti ja tämä lähtökohta määrittää hänen käsitystään luonnollisuudesta. Aristoteleelle luonnollinen ei ole sopimuksenvaraista eikä kulttuurisidonnaista. Hänelle luonnollista on se, mikä on olemassa ihmisen biologisperäiseksi tulkitussa fenomenaalisessa elämismaailmassa. Luonnollisia tarpeita ja elämänmuotoa palvelemattomat artefaktit ovat Aristoteleen mielestä roskaa. Luonto ei nimittäin tee mitään turhaan eikä turhuuksien valmistaminen palvele mitään järkevää eli luonnollista elämänmuotoa. Tarpeettomiksi artefakteiksi voi tässä yhteydessä lukea myös käsitteelliset konstruktiot, jotka eivät toteudu.

Teoksessaan Politiikka Aristoteles esittää, että yhteisön ’luonnollinen’ perusta on tilayhteisö, joka liittyy kylään. Vastaavasti kylä liittyy kaupunkivaltioon eli polikseen. Tilayhteisö muodostuu miehestä ja naisesta, näiden jälkeläisistä sekä orjista. Miehen ja naisen muodostama pari on Aristoteleen mukaan luonnollinen ja perustuu ihmisen tarpeeseen tuottaa itsensä kaltainen olento jälkeläisekseen. Luonnollista voi olla myös joidenkin naisten ja eläinnaarasten taipumus synnyttää itsensä näköisiä jälkeläisiä. Näin on tehnyt esimerkiksi farsaloslainen tamma, jonka nimi oli Rehti.

Aristoteles ajatteli, että miehen ja naisen välillä vallitsee poliittinen valtasuhde, jossa miehen tulee olla hallitseva osapuoli - kuitenkin siten, että nainen on vapaa ja miehen tekemät ratkaisut perustuvat naisen kanssa aristokraattisessa hengessä käytyyn keskusteluun.

Naisen alisteinen asema johtuu Aristoteleen mukaan siitä, että naisen harkintakykyyn ei liity arvovaltaa ja päättäväisyyttä, joista puutteista johtuen nainen on vajavainen ihminen. Kognitiivisilta kyvyiltään nainen on kuitenkin miehen tasolla. Lisäksi hän on vapaa, toisin kuin orjat, joiden orjuuden Aristoteles ajatteli luonnolliseksi.
Miehen ja naisen parisuhteen lisäksi Aristoteles piti miesten välisiä ystävyyssuhteita luonnollisina ja ihmisen päämäärää palvelevina. Hänen perustamansa Lykeion on antiikin filosofikouluista luultavasti ainoa, jonka piiriin ei otettu naisia opiskelijoiksi. Opiskelijoiden tuli olla miehiä ja oli ilmeisesti hyvä, mikäli opiskelijaksi hakeutuvalla miehellä oli rakkaussuhde vanhempaan mieheen. Aristoteleen mukaan miehillä on erityisiä ystävyysliittoja.

Tutkimuksessa annettu kuva miesten välisestä rakkaussuhteesta antiikin Kreikassa on jonkin verran hämärä. Keveästikin silmäillen on kuitenkin ilmeistä, että esimerkiksi Platonin dialogeissa homoerotiikka kukoistaa avoimesti.

Dialogissa Pidot esitettyjen kuvausten perusteella kyseessä ei ole vain ’platonilainen rakkaus’ termin nykymerkityksessä vaan nimenomaisesti fyysinen vuorovaikutus. On kuitenkin niin, että siinä on keskeistä sielun ylempien osien eli järjen yhteinen täydellistäminen miesten välisessä suhteessa. Tämä on yhtä luonnollista kuin naisen ja miehen lasten saamiseen tarkoitettu seksuaalisuus. Ilmeisesti se on myös korkeampaa ja täydellisempää kuin miehen ja naisen välinen rakkauselämä.

Ihmisen identiteetti ei määrity sukupuolisuhteista vaan sen sijaan sukupuolisuhteet määrittyvät ihmisen identiteetistä, jonka kannalta intellektuaalinen täydellistyminen on keskeisintä. Järkeviä sukupuolisuhteita ovat niin miehen ja naisen lisääntymiseen liittyvä suhde kuin miesten väliset rakkaussuhteetkin. Miestenkään välisissä rakkaussuhteissa seksuaaliset himot eivät ole kuitenkaan Platoninkaan mukaan keskeisiä. Dialogissa Pidot Sokratesta ylistetään siitä, ettei hän antaudu homoseksuaaliseen kohtaukseen. Kehujen ydin ei kuitenkaan liity siihen, että kyseessä on homoseksuaalinen suhde vaan siihen, ettei Sokrates seuraa sielunsa alemmissa osissa olevia himoja. Sen sijaan hän seuraa sielun ylemmässä osassa olevaa järkeään, joka mahdollistaa tavallisesta poikkeavan taivaallisen rakkauden.

Uuden ajan alussa syntyi ajattelutapoja, jotka merkitsivät uudistuksia antiikin luonnollisuuteen liittyvien ihmis- ja todellisuuskäsitysten kannalta ja joilla on myös seksuaalisuuden kannalta vaikutuksia.

Nominalistis-eksistentialistinen perinne ei pidä välttämättä seksuaalisuutta lähtökohtana yksilöllisen identiteetin muodostamisessa. Sen piirissä kehkeytynyt naturalistinen näkemys ihmisestä on kuitenkin tehnyt tämän ajatuksen ajankohtaiseksi. Naturalistisesti haluavana eli keskeisiä perustarpeitaan toteuttavana olentona nähty ihminen määrittyy joissakin huomiota saaneissa ajattelutavoissa tarpeistaan käsin. Niinpä uudemmassa keskustelussa esimerkiksi Michael Foucault esittää kolmiosaisessa Seksuaalisuuden historiassa, että ihminen on aina määrittynyt sukupuoliolentona. Foucaultin mukaan totuus ihmisestä itsestään ja hänen identiteettinsä ydin löytyy tarkastelemalla seksuaalisten mielteiden ja tekojen sisältöjä.

Foucaultin teoria heijastaa sellaista yleisemmässä keskusteluilmapiirissä esiintyvää näkemystä, jonka mukaan seksuaalisuus on jotenkin substantiaalinen asia. Se siis kuuluu sille alueelle, jota klassinen ajattelu pitää ihmisen olemuksena eli essentiana.

Yhtenä uuden ajan käsitteellisten muutosten mahdollistaman seksuaalisuutta keskeisempänä kuin antikissa ja keskiajalla pitävän ajattelutavan seurauksena on ollut huomio, jonka mukaan monet ensisilmäykseltä ”luonnollisina” pitämämme asiat ovat biologisesta ja tässä merkityksessä ”luonnollisesta” lähtökohdastaan muovattuja henkisiä konstruktioita.

Konstruktiot voidaan ajatella individualistisiksi tai sosiaalisiksi. Individualistinen konstruktio on yksilöllinen, muista konstruktioista poikkeava uniikki käsitys. Henkilö voi väittää, että hänellä on oma seksuaalisuutensa, jota muut eivät voi ymmärtää.

Vahvin vasta-argumentti uniikkeja käsityksiä vastaan on ihmisen kommunikatiivisuus ja sosiaalisuus. Vaikka kokemuksemme voivatkin olla subjektiivisia, ne muodostuvat niiden edellytysten puitteissa, joita julkinen kieli ja ajattelu sekä sosiaaliset suhteemme niille asettavat. Ihmisellä voi ehkä olla subjektiivisia kokemuksia jotka ovat täysin privaatteja. Nämä kokemukset eivät ole kuitenkaan luonteeltaan riittäviä identiteettiä muodostaviksi käsityksiksi. Kaikki käsitykset ovat nimittäin sidoksissa ihmisen kommunikatiivisiin ulottuvuuksiin.

Keskeisin tämän idean tuki on Ludwig Wittgensteinin niin sanottu yksityisen kielen argumentti. Wittgenstein kysyy, voisiko henkilöllä olla kieli, jota vain hän itse ymmärtää ja jota lisäksi ei voi kääntää millekään toiselle kielelle? Vaikka voikin olla kieliä, joita vain yksi henkilö puhuu, nämä kielet ovat periaatteessa käännettävissä muille kielille eli toisin sanoen yhden ihmisen puhuma kieli ei ole yksityinen kieli siinä merkityksessä, että sitä ei periaatteessa voitaisi tulkita jollakin toisellakin kielellä. Näin yksityistä kieltä ei ole. Sen sijaan yhden ihmisen ymmärtämä kieli saa ymmärtämisensä periaatteet muille kielille käännettävissä olevista kommunikatiivisista säännöistä. Karkeistaen ilmaisten nämä piirteet ovat kaikkien kielten yhteisiä syvärakenteita tai sitten universaalisia luonnollisia kieliä edeltävän mielen kieleksi (mental language) kutsutun aivojen ei-lingvistisen representaatiojärjestelmän käännöksiä.

Muokatessaan käsityksiään henkilö ei voi kokonaan välttää toisten henkilöiden ilmaisemia käsityksiä. Tästä johtuen konstruktioiden pitäminen sosiaalisina on filosofisesti paremmin argumentoitu näkemys kuin niiden pitäminen privaatteina. Esimerkiksi seksuaalisuus ei ole privaattia sikäli, että se on seksuaalisuutta, joka on yleiseen sosiaaliseen kommunikaatioon kuuluva ja sen piirissä biologiselta pohjalta muotoutuva ilmiö.

Kuinka hallitseva konstruktioiden todellisuus on? Sara Heinämaa viittaa väitöskirjassaan Ele, tyyli ja sukupuoli (Gaudeamus 1996) siihen, että esimerkiksi osa syntyvistä lapsista ovat sekasukupuolisia. Sukupuolimääritelmä tehdään sukurauhasten, hormonien ja kromosomien perusteella. Määrittäessä on tärkeää, voidaanko sekasukupuoliselle vauvalle kirurgisin toimenpitein rakentaa maskuliininen sukupuolielin vai ei. Mikäli ei voida, hänet määritellään sukupuoleltaan naiseksi. Näin on olemassa tapauksia, jossa sukupuoli on tuotettu sosiokulttuurisesti myös sen biologisella tasolla. Kun yleensä sukupuolisuuden yhteydessä on tehty jako sex/gender, joista ensimainittu viittaa biologiseen ja anatomiseen ja jälkimainittu psykologiseen ja emotionaaliseen sukupuolisuuden aspektiin, näissä tapauksissa tämän jaon raja hämärtyy.

Osa nykyisistä, lähinnä feministisistä, keskustelijoista ajattelee, että jako sex/gender on harhaanjohtava laajemminkin kuin vain sekasukupuolisten lasten tapauksessa. Heidän mukaansa biologinen sex on niin kiinteästi liittynyt sosiokulttuuriseen sukupuolirooliin tai –funktioon, että jälkimmäinen vaikuttaa ruumiin fyysiseen kehittymiseen. Heinämaa käsittelee teoriaa, jonka mukaan sukupuolesta keskusteltaessa ei tulisi kiinnittyä pysyvään sukupuoliolioon eli kysymykseen siitä, mitä sukupuoli on. Vaihtoehtona on ajatella kysymystä, miten sukupuoli on. Tällöin sukupuoli on muuttuva ”tyyli”, joka on osallinen kaikesta siitä, mitä ihminen on ja näin ollen keskeinen identiteettitekijä. Esimerkiksi Luce Irigaray kirjoittaa, että naisella on useita sukupuolielimiä, joiden välityksellä hänen ja todellisuuden välinen subjekti-objekti –asetelma murtuu. Seksuaaliseksi ymmärretty identiteetti yhtyy tämän teorian mukaan todellisuuteen ja tuottaa ruumiinsa eleillä kuten kämmenten silityksellä ja suudelmilla kohtaamisia, jotka ovat Irigarayn lausuman mukaan ehkä varattu vain rukoilijoille.

Sex/gender erottelun hajottamiseen perustuva sukupuolituotannon ja sukupuolisen suuntautumisen valitsemisen ja luomisen näkemys on kiistanalainen. On kuitenkin historiallinen tosiasia, että sukupuoliroolit vaihtelevat eri kulttuureissa (ajateltakoon esimerkiksi pohjois-amerikkalaista perheenäitiä ja skandinaavista uranaista). Nämä vaihtelut ovat myös historiallisia. On esimerkiksi filosofisesti perusteltua kysyä, missä merkityksessä Raamatun miehet ja naiset ovat miehiä ja naisia sikäli kuin naiset ja miehet nykyisin esimerkiksi sukupuolifunktioidensa osalta määritellään. Kun raamatunkirjoittajat käyttävät termiä ’nainen’, taustalla on erilainen sosiaalinen konstruktio kuin nykyisin käytetyn saman termin taustalla. Termit ovat pikemminkin perheyhtäläiset kuin identtiset.



31. Hyttysten oikeuksista, lehmän hirttämisestä

Kuulin, kun esitettiin ja vakuutettiin, että tulee hahmotella toisen asteen ammatillinen koulutus tahi sen suuntautumisvaihtoehto tuholaisten torjuntaa varten.

Jos niin, niin esitän opetussuunnitelmaan Bartholemy Chasseneen teosta Tutkielma hyönteisten tuomitsemisesta vuodelta 1531. Teos osui aikanaan ilmeiseen tarpeeseen, sillä siitä otettiin ripeästi useita painoksia.

Chassenee toimi eläinten puolustusasianajajana, wow mikä sana, oikeudenkäyntien tyypissä, joka eli ja vaikutti 800-luvulta 1800-luvulle. Eläinten oikeudenkäynneistä on säilynyt yli 200 pöytäkirjaa. Ne olivat joko kirkollisia, joissa käsiteltiin villieläinten asioita tai kevyempiä maallisia oikeudenkäyntejä, joissa käsiteltiin kotieläimiä koskevia kanteluita.

Eläimillä oli oikeus tulla kuulluiksi. Esimerkiksi Ranskassa 1522 syytettiin "joitakin hiippakunnan rottia" ohrasadon tuhoamisesta. Rotat eivät saapuneet oikeudenistuntoon, mutta puolustusasianajansa kautta voittivat tapauksen.

1621 Saksassa sai eräs lehmä kuolemantuomion, koska se oli aiheuttanut raskaana olevan naisen kuoleman. Täytäntöönpano suoritettiin polttamalla. Eräässä tapauksessa sekä isäntä että lehmä hirtettiin yhdessä. Itävallassa koira sai kuritushuonetta, Venäjällä sika karkoitettiin Siperiaan.

Miksi?

Yleinen ja typerä perustelu liittyi Saatanan uhkailemiseen ja pelottelemiseen. Tuomas Akvinolainen piti menoa joutavana ja inhana, mutta totesi, että jos eläimiä käytetään pahuuden välikappaleena, voidaan ne kirota ja tuomita. Myöhemmin Leipniz pohdiskeli, että ehkä eläinten tuomiot palvelevat varoittavana esimerkkinä toisille eläimille.

Miksi ylipäänsä tuomitaan?

Retribuutio on rangaistus, joka lankeaa koska väärästä teosta seuraa rangaistus. Preventio on pelote, joka ei oikein näytä toimivan. Pahaa tehdään kuitenkin. Yleisesti on hyväksytty viime vuosina näkemys, että rankaiseminen on parantamista, mutta on tämäkin hieman ongelmallinen katsomus. Eihän terapia voi olla rangaistus, vai voiko? Mene kallonkutistajalle, voidaan ikäväksi koetusta ihmisestä ajatella, ikään kuin rangaistuksena väärästä pärstäkertoimesta. Lue terapiaoppaita, kehotetaan ajatuksiltaan pihalla olevaa lähimmäistä.

Eläinten oikeudenkäynnit ovat kiintoisia, koska ne herättävät kysymyksiä rankaisemisen perusteltavuudesta ylipäänsä. Itse olen retributivisti. Ne ovat kiintoisia myös siksi, että ne herättävät kysymyksen ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta.

Jos ei ihmisen ja eläimen välillä ole eroa, niin silloin myös rangaistukset, mikäli ne katsotaan perustelluiksi, koskevat myös eläimiä.

Ateenassa 4. vuosisadalla eKr. käsiteltiin ihmisen ja luonnon yhteenkuuluvuutta muun muassa keskustelemalla päähän tippuvan tiiliskiven syyllisyydestä. Vika ei ollut holtittoman isännän, kuten nykyisissä taloyhtiöissä, vaan tiiliskiven.

Tunnen hyvin kissan, jonka nimi on Sören. Hän on valkokaulusrikollinen. Mutta jos Sören syö myyrän, missä on rikos, missä moraalinen probleemi? Ei missään. Aristoteleen mukaan Sören harjoittaa kyllä vapaaehtoista (hekousios) toimintaa, mutta ei harkintaa (proairesis). Tämä johtuu siitä, että Sören kyllä oppii eli Sörenillä on älyä (fronesis), muttei järkeä (logos).



32. Supernaturalistinen virhepäätelmä ja Gimen huljotiini

G. E. Moore, jonka vakavuutta Wittgenstein ihaili, kutsui naturalistiseksi virhepäätelmäksi yritystä määritellä hyvä jonkin luonnollisen ominaisuuden tai tilan kuten vaikkapa mielihyvän avulla. Hyvä on hyvää, itsenäinen kategoria, joka käsitetään intuitiivisesti jalat maasta irrallaan.

Näkemyksen sukulainen on Humen giljotiiniksi kutsuttu ajatus, jonka mukaan on väärin ajatella että olemisesta (is) seuraisi pitäminen (ought). Jos pelto on tietynlainen, siitä ei seuraa, että sen pitääkin olla sellainen. Ei ole luonnollista moraalia, vaan ihmisen ajatuksiin perustuvia moraalivalintoja.

Tuli autolla ajaessa mieleen, että näitä virheitä paljon yleisempiä ovat supernaturalistinen virhepäätelmä, joka määrittelee luonnollisen ominaisuudet ja niiden väliset suhteet jonkin abstraktin idean avulla sekä Gimen huljotiini, joka väittää, että siitä miten asioiden pitäisi olla seuraa se miten ne ovat (ought implies is).

Supernaturalistinen virhepäätelmä ja Gimen huljotiini ovat poliitikkojen ja julistajien päivittäistä työkalustoa. Jälkimmäinen tekee puheesta kontinkielistä.

Molemmat virheet ovat ominaisia myös historiankirjoitukselle. Historiankirjoitus on kontinkielistä sikäli, että se kuvaa meille todellisuutta, jonka tahtoisimme ja toivoisimme olevan tietynlainen. Oma ajatus, se miten asioiden pitäisi olla, muodostuu historiankuvaksi.

Kyse on siitä, että toiveajattelu on ihmiskunnan keskeisin kysymys ja että fakta jäljentää fiktiota. Tämä on virhe, mutta samalla se, miten täällä elon vaivoissa mennään eteenpäin.

Luther ajatteli, että totuus lausutaan Kaanaan kielessä, joka on nova lingua ja nova vocabularia. Sen syntaksin eli sanaston ja kieliopin voi oppia, mutta sen semantiikka eli lauseen suhde todellisuuteen jää tavoittamattomaksi.

Tämä on eräs versio ajatuksesta, jonka mukaisesti todellisuuteen ei voi suuntautua kuin kontinkielisesti, mutta kaikki mitä sanotaan pysyy supernaturaalisessa kategoriassa eikä määritä suoraan sitä, mikä on kaiken lihan tie. Se pysyy irrallisena kokonaan (totus) samalla (simul) kun siinä elävä on kokonaan hengellinen. Tätä kutsutaan paradoksiksi.




33. Taivaan kansalaisia

Olen mietiskellyt eräitä taivaan kansalaisia maailmassa. Mieleen on tullut Spinoza, Kierkegaard ja Wittgenstein.

Spinoza karkoitettiin jo nuorena juutalaisesta yhteisöstä ja hän etsiytyi vapaiden puritaanien seuraan. 41-vuotiaana, iässä jossa olen itse, hän kieltäytyi Heidelbergin yliopiston filosofian professorin virasta.

Perusteeksi hän esitti riippumattomuuden. Spinoza ei tahtonut osallistua peleihin vaan säilyttää vapautensa, joka paljasti hänelle kaiken Jumalana. Vapaus ja jumalakokemus oli hänelle niin voimakas, että se yhtyi hänessä täydelliseen ateismiin, uskonnottoman valtion ja suvaitsevaisuuden puolustamiseen. Hänen ateisminsa ja vapaa-ajattelunsa oli näin mystisen kokemuksen ja tietoisuuden sanelema ja määrittämä.

Spinozan ääretön riippumattomuus oli ääretöntä riippuvaisuutta, kuten Schleiermacher myöhemmin totesi. Hänelle uskonto oli puhtainta rationalismia, jossa järki on oma itseisarvonsa eikä minkään muun väline.

Hän ei pelannut, kuten Kierkegaard ei tanssinut.

Kierkegaardista olisi tullut median lemmikki, mikäli hän olisi tahtonut. Sen sijaan hän verhoutui salanimien taakse ja kirjoitti käsittämätöntä filosofiaa, jota tutkimalla nykyisin päästään filosofian tohtoreiksi.

Wittgenstein piti Kierkegaardia liian syvänä. Tämä oli kunniamaininta, ei arvostelu. Wittgensteinissa itsessään oli hyppääjää, jolle logiikka ja uskonto muodostavat saman ankaran alueen, puritaanin taivaan kuten Spinozalle Jumala ja kaikki. Sen rauhaa ei sopinut häiritä.

Wittgenstein koetti elää organisoituneen tiedontuotantolaitoksen piirissä kahteen otteeseen, mutta esimerkiksi hänen professorikautensa jäi vain muutaman vuoden pituiseksi. Hän jätti tehtävän voidakseen ajatella ja kirjoittaa teoksensa Varmuudesta, joka aloittaa hänen filosofiansa kolmannen kauden, tai on yhtä hyvin kahden edellisen vaiheen korjaus ja synteesi.




34. Ihmisen lohtu


Francis Wheenin alennusmyynnissä kaupattava Karl Marx (Otava 2000) on herkullista tekstiä. Hakemiston osa ”luonnekuvauksia” profiloi sankarimme. Hakusanoina ovat: porvarillinen patriarkka, boheemi, ilkeä kilpailijoille, viehtynyt kaksintaisteluihin, hallitseva, ronskit juomatavat, toivoton raha-asioissa, paksunahkainen, demokraattinen diktaattori, perfektionisti, taitava tarinoitsija, tyylillinen liioittelija, hauskanpitäjä, kaoottiset työtavat.

Marx oli käsittääkseni ihmiskunnan toiseksi radikaalein henkilö. Ensimmäinen, keskimmäinen ja viimeinen radikaali oli hänen verisukulaisensa Jeesus Nasaretilainen, jonka mukaan ei vain köyhät ja sorretut vaan kaikki pitää pelastaa. Tämä oli maailmanlaaja ohjelma ja ehdoton, se ei tunne mitään poikkeuksia.

Marx oli ehkä terävimmillään Pariisin muistiinpanoissaan sekä 1844 julkaistussa Hegelin Oikeusfilosofian kritiikissä.

Jälkimmäiseen sijoittuu kuuluisa lause uskonnosta kansa oopiumina. Sitä on sepitetty siten, että Marx mukamas tarkoitti sorrettujen huumaamista vallanpitäjän toimesta.

Sitä hän ei tarkoittanut.

Marxin asenne uskontoon oli myötätuntoinen. Hänen mukaansa se on ainoa ja viimeinen lohtu sille, jolla ei muuta lohtua ole. Etelä-Amerikan vapautuksen teologit lähestyivät tätä ideaa 1990-luvulla. Yhteiskunnan muuttamista kohtaan alkoi levitä pettymystä ja tämän tendenssin korvasi lohdutuksen ajatus.

Marxin kuuluisa oopiumi (johon muutoinkin suhtauduttiin 1800-luvulla lempeämmin) on tämä: ”Uskovaisen kärsimys on samalla sekä ilmaus aidosta kärsimyksestä että protesti sitä vastaan. Uskonto on sorretun huokaus, lämmin sydän sydämettömässä maailmassa, sielu siellä, missä sielua ei ole. Se on oopiumia kansalle.”




35. Freudista lukiessa



Luin Peter Gayn kohta 20 vuotta sitten suomeksi käännetyn lähes 1000-sivuisen Freud –kirjan. Olin innostunut lukiossa psykologiasta ja psykoanalyysistakin ja tein maisteriopintoni psykologian filosofisista perusteista. Koska psykoanalyysi esitettiin tieteenfilosofian oppikirjoissa kardinaaliesimerkkinä tieteen valepukuun pukeutuneesta ideologiasta ja koska psykologian filosofiassa sitä käsiteltiin suhteessa eksaktin tieteen käsitteisiin kuin pyykkimuijien puheita, en miettinyt asiaa moneen vuoteen. Näin vanhuudessa pää näyttää pehmenevän, ja kun alennusmyynnitkin suorastaan tyrkyttävät alan materiaalia kouraan, sitä ikään kuin lankeaa.

Gayn kirja on tarkkaa ja hienoa työtä. Freudin poroporvarillinen, 1800-luvun herrasmiehen ja stoalaisen viisaan elämänasenteen yhdistävä elämäntyyli puhuttelee. Hänen herkkyytensä ihmissuhteittensa hoidossa on esimerkillistä. Senkin panee merkille, miten poikkeuksellisen vaikeakulkuinen hänen akateemisen etenemisensä tie oli.

Gay valottaa Freudin tapauskertomusten taustaa sekä psykoanalyyttisen liikkeen syntymistä lähes tuntien tarkkuudella. Hän kuvaa henkisen kulun 1800-luvulta 1900-luvulle aina toiseen maailmansotaan asti. Gay toteaa osuvasti, että Freudin elämäntyö edustaa 1800-luvun elämää, joka ennakoi 1900-lukua ja johdattaa sinne.

Kiinnostavia yksityiskohtia ovat ystävyydet Nietzschen läheisen Lou Salomen sekä Napoleonin veljen suoran jälkeläisen prinsesssa Marie Bonaparten kanssa. Erityisen keskeinen on kuitenkin kuvaus psykoanalyyttisen liikkeen kansainvälisestä järjestymisestä ja sen piirissä tapahtuneet välienrikkoutumiset erityisesti Adlerin, joka palautti psykologisia kysymyksiä anatomisiksi kysymyksi ja varsinkin Jungin kanssa.

Freudin ”suuruus” on osittain sidottua kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen, jossa hän eli ja jossa hän kykeni radikaalilla ja uskottavalla tavalla nostamaan esille päivänpolttavia teemoja. Juuri teemojen löytäjänä Freud oli aito aarteenetsijä, jota onnisti. Hän itsekin katsoi, ettei ollut mikään tiedemies vaan pikemminkin seikkailija.

Hysteria, seksuaalisuus, unet, tabut, juutalaisuus, Mooses, kulttuurinen ahdistus jne. ovat kaikki osumia, joita sattuu vain harvalle. Lisäksi kielenkäyttäjänä Freud on loistelias.

Sen sijaan Freudin näistä tekemät tulkinnat ovat mielestäni lähes kaikki, siltä osin kuin niitä tunnen, harhaanjohtavia.

Freud on löytäjä, löytönsä esittelijä, sellaisena innostava, harvinainen ja suuremmoinen. Mutta analyytikon lahjaa hänellä ei ole.

Niinpä hänen ja Jungin välille syntynyt eripura oli aiheellinen. Freudin tahtoessa redusoida libidon seksuaaliseksi, Jung pyrki tarkastelemaan sitä laajempialaisena kysymyksenä. Aatehistorian näkökulmasta Freudin tulkinnassa on kysymys platonistisen perinteen yksipuolistavasta, hereettisestä, ukkonooaa soittavasta virheestä. Klassisesti Augustinus oli ratkaissut asian elegantimmin, joskin hänenkin suosituimmat esimerkkinsä liittyvät juuri sukupuolielämään. Se, mitä Jung teki, oli, että hän huomautti Freudille tästä virheestä.

Jung kulki analyyttisessä psykologiassaan mielestäni Freudia uskottavammille alueille kunnes alkoi spekuloida okkultistisilla ja itämaisilla erikoisuuksilla. On valitettavaa, että hänenkin vakava elämäntyönsä värittyy niin paljon siihen liittyvän filosofisen rihkaman näkökulmasta.

Sikäli Jung oli huuhaakamansa osalta oikeassa, että hän katsoi menneisyyteen. Se oli itse asiassa Freudin keskeisin puute. Jos hän olisi tuntenut Darwinin ja 1800-luvun lääketieteen lisäksi esimerkiksi Galenoksen teoksen De Platonis et Hippocratis Placita, hän olisi tutustunut intellektuaalisesti selkeämpään ja työstetympään terapiamateriaaliin kuin mihin hän itse päätyi. Usko edistykseen oli 1800-luvun tieteen edistyksen keskeinen este.



36. Lenin, mimeettinen halu, ihmissuhteet ja Venäjä


Oxfordin historian professori Robert Service sattui paikalle, kun Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen arkistot avattiin. Tuloksena on laaja elämänkerta Leninistä, joka pyrkii arvioimaan tämän elämää, ajattelua ja toimintaa kohtuullisesti eli liioittelematta suuntaan tai toiseen. Elämänkerrassa Lenin asettuu taustaansa vasten, osoittautuu oppineeksi, mutta vain suppealla alueella, ja tunne-elämänsä osalta problemaattiseksi henkilöksi, jonka vaikutus oli mittava, mutta jota ei tulisi sitäkään korostaa liikaa. Vasemmistolainen neuvostopolitiikka olisi syntynyt ilman häntäkin.

Tsaarin vallalle kävi hieman kurjasti, sillä siltä loppui aika kesken. Venäjä oli avautumassa länteen. Sen yhteiskunnalliset olot olivat rikkaiden ja köyhien valtavasta erosta huolimatta parantuneet, sen tiede ja kulttuuri olivat astumassa eurooppalaiselle näyttämölle. Ensimmäinen maailmasota vei kaiken. Länsimaistuminen ei ehtinyt toteutua. Saksan häviö sodassa puolestaan avasi tien Leninille ja hänen kumppaneille. Jos Saksa olisi voittanut, se olisi hyökännyt Venäjälle ja tuntemamme tarinan sijasta kertoisimme toisen.

Lenin ihaili länttä, mutta valikoivasti. Hänestä Saksa, sen teollisuus ja Marx olivat loistava menestyksen mallikuva. Mutta samalla hän tahtoi venäläistää lännen. Lännen venäläistämisen pyrkimyksessään hän sai aikaiseksi yksipuoluevaltion, ideologisen monoliitin, sotaisan ateismin, valtioterrorin ja kilpailevien yhteiskunnallisten instituutioiden eliminoinnin. Tällaisena järjestelmä oli sovellettavissa yhtä hyvin katoliseen, oppineeseen läntiseen Tsekkoslovakiaan kuin köyhään Pohjois-Vietnamiinkin.

Mitä Lenin kaipasi?

Kysymys tuli mieleen selaillessani Rene Girardin teosta A Theater of Envy. William Shakespeare. (Oxford University Press 1991).

Girard lukee Shakespearen tuotannon uudelleen mimeettisen halun ja siihen kytkeytyvän kateuden näkökulmasta. Hän huomauttaa, että emme kaipaa asioita niiden sisäisten arvojen takia vaan siksi, että muutkin kaipaavat niitä. Tästä matkimisen (ja ilveilyn) pelistä johtuen välillemme syntyy jakamista, joka elättää meitä niin pitkään kuin kykenemme haluamaan sitä mitä muut. Mutta jakamisen loppuessa meistä tulee toistemme pahimpia vihollisia.

Mimeettinen kaipaus on yksi tapa käsittää myös vallankumousta. Lenin kaipasi länttä, mutta hänen poliittisen psyykensä kehittymättömyys aiheutti sen, että hänestä tuli kumppaninsa väkivaltainen muuttaja. Jaettavaa ei ollut tarpeeksi, vaan se loppui lyhyeen.

En usko, että Girardin selitysmalli on kattava - tämä sillä varauksella, että käsityksen hänen ideastaan perustuu silkkaan lehteilyyn.

Ihmisellä on kyky kaivata myös asioita niiden itsensä takia.

Mimeettisesti jaettavan loppuminen merkitsee omille jaloilleen asettumista ja muodostaa mahdollisuuden vähemmän symbioottiseen resiprookkisuuteen, jossa kaipauksen kumpikin osapuoli kaipaa ilman toisiinsa kohdistuvaa mimesistä.

Girard huomauttaa, että akateemisissa piireissä mimeettinen kaipaus ei ole ollut kovinkaan suuressa huudossa, hänen otaksumansa mukaan siksi, että se on kateuden verho.

Voi olla. Ehkä asiaa ei ole analysoitu, mutta asia kyllä elää esimerkiksi opettaja-oppilas –suhteissa. Ihminen on eläin, joka oppii matkimalla. Ajatelkaamme vain tunnettua esimerkkiä Wittgensteinista ja hänen oppilaistaan. Oppilaat matkivat Wittgensteinin eleitä, äänenpainoja ja ilmaisutapaa. Tämä oli varmasti ilveilevää, sillä matkinen suoritetaan sekä ilolla että sekä kohteelle että itselle naureskellen.

Läheskään kaikki oppilaat eivät kuitenkaan Wittgensteinista irtaantuessaan tulleet hänelle kateellisiksi. Esimerkiksi von Wright säilytti elämänsä loppuun asti kiitollisen tunteen opettajaansa kohtaan vaikka suuntautuikin filosofina toisaalle.

Mimeettisen halun tyhjentyessä niin yhteiskunnan kuin yksityisenkin ihmisen kypsyys mitataan siinä, voiko se tai hän asettua tasavertaiseen suhteeseen kaipaukseen osallistuneen kanssa, kulkea omaa tietään ja tuoda kaipauksen kohteeseen uusia ulottuvuuksia.

Pietari Suuri tahtoi eurooppalaistaa Venäjän. Lenin tahtoi sitä omalla tavallaan. Ja niin on tahtonut Putin. Venäjän ja Euroopan suhdetta voi miettiä myös mimeettisen kaipauksen näkökulmasta. Nykyinen koveneva meno, puhe Venäjän omasta tiestä, herättää kysymyksen siitä, onko Venäjän länsimaistaminen yritys, joka uudelleen ja uudelleen tyhjentyy ja synnyttää kateuden ja vihollisuuden tilanteen. Mimeettisestä halusta eteenpäin astuminen on tässä katsannossa todellinen historiallinen kohtalonkysymys.



36. Lahjakas Albert, joka harrasti koulua


Kun Albert oli syntynyt, hänen tulevaisuuttaan koskeva huoli heräsi pian. Mitenkä Albertin käy, ei opi puhumaan ja on muutenkin tollon oloinen. Vaikeuksista huolimatta hänet toimitettiin kuitenkin viiden ikäisenä roomalaiskatoliseen alkeiskouluun. Kun Albertin isä tiedusteli koulun rehtorilta vinkkiä Albertin tulevaisuuden osalta, rehtori vastasi, että siitä on turha huolehtia, koska Albertista ei tule kuitenkaan millään alalla mitään erikoista.

Kotosalla ollessaan Albert vältti seuraa. Hän nautti rakennussarjalla leikkimisestä, ja hieman myöhemmin viulunsoitosta. Kymmenvuotiaana hän vaihtoi koulua, jossa hän yllättäen alkoi menestyä hyvin, ollen joskus jopa luokkansa ensimmäinen. Koulumenestys kuitenkin vaihteli, sillä koulussa painotettiin humanistisia aineita sekä kieliä, erityisesti latinaa ja kreikkaa, joista jälkimmäistä Albert inhosi. Kreikkaa opettava maisteri toistikin alkeiskoulun rehtorin ajatuksen, jonka mukaan Albertista ei kehkeytyisi mitään.

Vähitellen Albert alkoi oivaltaa, että hänen olisi koulutettava itse itsensä. Tässä häntä auttoi lääketiedettä opiskeleva nuorukainen, joka antoi hänelle merkittäviä teoksia luettavaksi. Ollessaan 13-vuotias Albert opiskeli ominpäin A Bernsteinin Fysikaalisten tieteiden oppikirjaa, Humboldtin teosta Kosmos ja Spiekerin teosta Lehrbuch der ebenen Geometrie. Samassa iässä Albert luki itsekseen ilman erityisempiä päänvaivoja Immanuel Kantin Puhtaan järjen kritiikin.

Kerran kun Albert oli 16-vuotias, hänen luokanvalvojansa totesi, että hänestä olisi parempi, mikäli Albert ei olisi läsnä. Albert tätä ihmettelemään, sillä eihän hän ollut tehnyt mitään pahaa. Siihen luokanvalvoja, että pitää kyllä paikkansa, mutta istut, Albert, takapenkissä ja hymyilet. Tämä luo luokkaan ilmapiirin, johon ei sisälly opettajaan kohdistuvaa kunnioitusta.

Pian tapauksen jälkeen Albert meni isänsä luo ja ilmoitti luopuvansa sekä Saksan kansalaisuudesta että juutalaisesta uskostaan.

Tarinan tiedot ovat Michael Whiten ja John Gribbinin teoksesta Einstein. A Life in Science (Pocket Books 1997). Ostin sen joitakin vuosia sitten matkalla synnytyslaitokselle, jolla asioin yön ajan. Jos ei muuta tarinasta opi niin ehkä kuitenkin sen, että lahjakkaalla oppilaalla tulee yhtäältä törmäyksiä koulun kanssa, mutta toisaalta ei ole mitenkään välttämätöntä että hän ei menestyisi siellä, olihan Albert Einsteinkin ajoittain priimus koulussa, joka on nykyisin nimeltään Albert Einstein Gymnasium.

Toisaalta koulusta riippumatta lahjakas henkilö raivaa oman tiensä. Tässä häntä voi auttaa yhtä hyvin koulussa opettajana toimiva aikuinen kuin joku koulun ulkopuolinen sivistäjäkin.

Lahjakkaille koulu on enemmän tai vähemmän harrastus ja oma intressi ensisijainen. Laitoskoulun merkitystä ei pitäisi liioitella. Se joka on oppiakseen oppii koulusta huolimatta. Jos lahjakkaille alettaisiin laajasti perustaa jonkinlaisia tiedeluokkia, törmäyksiä syntyisi joka tapauksessa sillä luovassa mielessä on jotakin ainutlaatuista, joka ei mahdu muottiin. Einsteinkin katsoi, että hänen tieteelliset saavutuksensa johtuivat jonkinlaisesta lapsuuden viattomuudesta, toiset ulkopuolelle sulkevasta rakennuspalikoilla leikkimisestä.




37. Neronleimaus
(Ex)(R(x)&(y)(y/x>-R(y))&K(x))

Eli: on x, x on Ranskan nykyinen kuningas ja kaikille y-yksilöille pätee, etä jos y ei ole x, ei y ole Ranskan nykyinen kuningas, ja x on kalju.

Siinä se on! Hurraa. Ensimmäisen kertaluvun predikaattikalkyylissa esitetty Russellin määrättyjen kuvausten teoria. Kiitos ja ylistys.

Ranskan nykyinen kuningas ja sen analyysi on 1900-luvun filosofian kenties kuuluisin esitys ja sen kaava tunnettu kuin suhteellisuusteorian tai veden.

Keksintö oli aikanaan vallankumouksellinen, sillä se suuntasi filosofian kielen analyysiin sekä toi sen apuvälineeksi formaalisen logiikan. Filosofia oli saavuttamassa aseman tieteiden joukossa, ja mikäs sen hienonpaa.

Samalla kaavaan on kytketty analyyttisen filosofian niin ensimmäisen kuin toisenkin aallon kuolemansuudelma: jos se valo joka sinussa on, on pimeyttä, mitä onkaan pimeys, voisi joku todeta.




38. Historiallinen totuus Wittgensteinin hiilihangon muistopäivästä

25. 10. 1946, 60 vuotta sitten, oli perjantai. Sattui niin, että Cambridgen Moral Science Club järjesti keskustelun klo 20. 30 King's Collegen Gibbs -nimisen rakennuksen H-portaan huoneistossa 3.

Keskusteluun oli saapunut nouseva tähti Karl Popper, joka oli kirjoittanut kaksi kirjaa. Teoksessa Tutkimuksen logiikka (1934) hän oli arvostellut Wienin piirin näkemyksiä ja väittänyt että yksittäistapauksista yleiseen johtava tieteellinen metodi eli induktio on virheellinen. Sijalle tulisi asettaa falsifikaatio, virheiden osoittaminen. Popper oli huomannut, että tieteellisiä teorioita ei voi todistaa aukottomasti tosiksi, koska induktio kertoo vain sen, mitä tähän asti, ennen kuin jotakin uutta ilmenee, tiedetään. Sen sijaan ainakin osa teorioista voidaan osoittaa aukottomasti vääriksi. Näin tiede etenee, kun se näyttää, missä se on erehtynyt ja luo tilaa uudelle keksinnölle.

Teoksessa Avoin yhteiskunta ja sen viholliset (1945) Popper oli osoittanut, että teorioiden virheelliseksi osoittaminen on mahdollista vain avoimessa yhteiskunnassa, ei Platonin, Marxin ja Leninin totalitaarisissa malleissa. Yhteiskunnan perusta on kansalaisten puhevalta ja yhteiskuntakritiikki, ilmaista ja avointa kuin blogi.
Tämä herra, sir Karl Popper, oli siis luennoimassa.

Paikalla oli myös toinen guru, Ludwig Wittgenstein. Hän oli ratkaissut kaikki filosofian ongelmat nuoruudenteoksessaan Tractatus Logico Philosophicus. Ja sitten hän oli hylännyt ratkaisunsa. Filosofiset kysymykset eivät ole ongelmia (problems) vaan puzzles, jotka johtuvat siitä, että kieli lomailee eikä pelaa oikein. Kysymys sielusta on pelikysymys ja menee sekaisin, jos pelaat tätä kysymystä samalla pelillä kuin taivaankappaleilla.

Popper oli, luultavasti, tullut näyttämään, että Wittgenstein oli väärässä.

Varmaa se ei ole.

Popperin muistiinpanot tukevat tätä ajatusta, samoin Wittgensteinin kirje Rush Rheesille.

Muistelmateoksessaan Unended Quest (1974) Popper kertoo esittäneensä joukon kysymyksiä, jotka Wittgenstein torjui. Puhuttaessa etiikasta Wittgenstein oli pyöritellyt käsissään hiilihankoa. Kun Wittgenstein oli vaatinut, että Popper esittäisi esimerkiksi moraalikysymyksestä, tämä oli vastannut: "Vierailevaa luennoitsijaa ei saa uhkailla hiilihangolla." Tällöin, niin Popper väittää, Wittgenstein paiskasi hiilihangon lattiaan ja syöksyi ovesta ulos enää palaamatta.
Oliko näin? Ja mistä puhuttiin? Ensinnäkin Popper erehtyy muistelmissaan päivämäärästä. Hän väittää, että kyseessä oli 26. 10. Kaikki ei ole Popperin esityksessä kohdallaan. Toiseksi yksi Wittgenstein-kultin keskeisimmistä ylipapeista, Peter Geach, väittää, että Popperin kertomus on täyttä roskaa, väärin alusta loppuun. Mutta, mutta, monet muut ovat väittäneet, että sir Karl ei valehdellut tai vääritellyt.

Asiasta voi lukea lisää David Edmondsin ja John Eidinowin Wittgenstein's Poker. The Story of a ten-minute argument between two great philosophers (Deutsche Verlags-Anstalt 2001). Teos sisältää sankareidensa ajatusten selostamisen lisäksi näiden taustaa Itävallassa. Siitä saa lisätietoa Allan Janikin ja Stephen Toulminin erinomaisesta teoksesta Wittgenstein's Vienna (Weidenfeld & Nicolson 1973) .

Kiinnostavaa on, että asialla, kiistakumppaneina ja yleisönä, silminnäkijöinä, ovat olleet eurooppalaisen kulttuurin ylivertaisimmat aivot 1900-luvulla. Silti ei ole selvää, mitä tapahtui ja mistä puhuttiin. Syntyy tietoteoreettinen ongelma, jonka nimi on Wittgensteinin hiilihanko. Jos joku kertoo, mitä todella on tapahtunut, hiilihangosta siihen suuntaan.

Loogis-filosofinen uskonnollinen kirjanen?

Nykysuomen sanakirjan mukaan traktaatti merkitsee uskonnollista kirjasta ja kansainvälistä sopimusta.

Joskus irvistin peilin edessä ja lausuin mielessäni, että Wittgensteinin Über Gewissheit tulisi kääntää suomeksi nimellä Visseydestä.

Mutta tulisiko kirja Tractatus Logico-Philosophicus kääntää suomeksi nimellä Loogis-filosofinen uskonnollinen kirjanen?

Tractatus ja tractatio merkitsevät latinassa käsittelemistä. Hyvä käännös on tutkielma. Traktaatti uskonnollisessa käytössä palautunee traktatiarismiin, joka oli John Henry Newmanin, Wittgensteinia teoksellaan The Grammar of Assent ennakoineen kirjoittajan, ympärille syntynyt liike. Kirjoitettiin pikku tutkielmia ja annettiin niitä ihmisille.


Siis: Loogis-filosofinen uskonnollinen kirjanen? Siinä on vain 7 lausetta. Siksi se on helpompi ymmärtää kuin sokkeloisten selityslauseiden verkosto ja totuusarvotaulukot vihjaavat. Ne vetävät lukijaa nenästä.

Kirjassa sanotaan päivänselvästi näin:
1. Maailmaa on kaikki, mikä on niin kuin se on.
2. Mikä on niin kuin se on – tosiseikka – on yksityisten asiantilojen vallitsemista.
3. Tosiseikkojen loogiset kuvat ovat ajatuksia.
4. Ajatuksia ovat mielekkäät lauseet
5. Lauseet ovat elentaarilauseiden totuusfunktioita.
6. Totuusfunktion yleinen muoto on…
7. Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava

Toisin sanoen: ajattelu ja kieli ovat sama asia ja se kuvaa maailmaa sellaisena kuin maailma kielelle näyttäytyy. Kieli muodostuu peruslauseista kuten ”tämä on punainen” ja näiden välille asetuista loogisista konnektiiveista ja, vai, tai, jos-niin, joss, negaatioista ja myöntämisistä. Siinä koko juttu, jolle voidaan kehittää formaalinen järjestelmä. Mitä ei tässä järjestelmässä voida sanoa, jää sanomisen ulkopuolelle.

Helppo kirja ja selvä nakki, vai mitä? Kirjoita itse seitsemän lausetta, joilla on looginen yhteys toisiinsa ja jotka sanovat miten asiat ovat, kirjoita perään iso määrä selityslauseita ja keksi formaalinen taulukointi asiasi esittämiseksi. Kyllä kirja ansaitsee paikkansa esikuvallisena filosofisena keksintönä.

Wittgensteinin kerrotaan keksineen näkemyksensä nähdessään kaavapiirroksen auto-onnettomuudesta sanomalehdessä. Kieli kuvaa maailmaa kuten kaavakuva kuvaa tapahtumaa. Tätä sanotaan kielen kuvateoriaksi.

Tractatus oli kyllä uskonnollinen kirjanen sikäli, että Wittgenstein sanoi siinä kaiken elämän kannalta tähdellisen jäävän sanomisen ulkopuolelle: estetiikan, etiikan ja teologian. Jumala ei ilmene maailmassa, mutta se, että maailma on, on mystistä.

Hänen mielestään nämä ajatukset ratkaisivat ja lopettivat filosofian.

Myöhemmin hän luopui kielen kuvateoriasta ja korvasi sen kielipelin ajatuksella. Kielen ja maailman suhde ei ole vastakkainen vaan kieli on ikään kuin osa maailmaa, inhimillistä käyttäytymistä, joka perustuu niin sanottuun luonnonhistoriaan.

Lauseiden merkitys eli semantiikka ei siis määräydy siten, että katsotaan vallitseeko lauseen esittämä asiantila todellisuudessa vai eikö se vallitse siellä. Sen sijaan semantiikka määrittyy siitä, miten lausetta käytetään elämän virrassa. Niinpä esimerkiksi tunteet ovat kielipelejä. Voimme sanoa, että surua koetaan sielussa, mutta emme pelaa sellaista kielipeliä, jossa sielu on jonkinlainen olio, johon jokin ilmiö sijoittuu, laatikko, vaan sen sijaan kyseessä on mielekäs tunnepelin siirto.

Myöhäisfilosofiassaan Wittgenstein hylkäsi nuoruudennäkemyksensä vain osittain. Sekä nuorelle Ludwigille että vanhalle Wittgensteinille on tyypillistä se, että kumpikaan heistä ei uskonut siihen, että mikään, mikä on todella merkityksellistä, tulisi lausutuksi kielessä.

Wittgensteinin filosofinen kolmas vaihe alkoi murtautua esiin hieman ennen hänen kuolemaansa, kun hän Galwayssä viimeisteli kenties yhtenäisintä kirjallista kokoelmaansa Varmuudesta. En ole huomannut, että tutkijat olisivat vielä ehtineet kovinkaan paljon selvittää sitä, muuttuiko Wittgenstein viimeisinä vuosinaan vuolassanaisemmaksi sen suhteen, mistä uskoi, ettei siitä voi puhua. Luulisin niin.

Luuloni perustuu lukukokemukseen, jonka perusteella Wittgenstein koki filosofiansa eri vaiheet yhtä paljon itsetekoiseksi ajatuksen vankilaksi kuin entisestä häkistä vapautumiseksi.

Jos ensimmäistä vaihetta luonnehti usko kielen kuvateoriaan ja toista kielipeleihin, alkoi hänen huomionsa kiinnittyä hänen viimeisinä elinvuosinaan niihin ehtoihin, joiden varassa ilmaisemme maailmassa-olemisen kokemustamme ja toimimme siinä.

Taustalla on edelleenkin Immanuel Kant. Mutta Wittgensteinin ehdot eivät ole tietoisuuden kategorioita vaan ne näyttävät usein kulttuurikonstruktiivisilta uskomuksilta, jotka olemme perineet ikään kuin spontaaneiksi todellisuuteen suuntautumisemme "silmälaseiksi". Eräänlaista foundationalismia, jossa "totuus" pohjautuu perustaviin vakaumuksiiin, joita ei voi perustella, siis?



39. Aivoituksia mielestä


Sinuhe, hän joka porasi kalloja, tiesi, etteivät maailman kysymykset siitä sen kummemmiksi muutu.

Henkisten toimintojen paikantumisen aivoihin keksi Alkmeion, 500 eKr., en tiedä, olivatko egyptiläiset tässä häntäkin pidemmällä.

Tarkemmat paikannukset esittelivät antiikissa joitakin vuosisatoja myöhemmin Galenos ja Nemesius Emesalainen.

Ihailen nykyistä aivokirurgiaa, täsmälääkkeitä, erilaisten toimintojen keskusten tunnistamisia jne. Samalla kuitenkin ihmettelen, ollaanko aivotutkimuksen alalla seisty 1500 vuotta tumput suorina ihmetellen, kun ei loppujen lopuksi alalla ole niin vietävän pidemmälle päästy siitä, mitä jo antiikissa tiedettiin.

Vielä 100 vuotta sitten filosofiaa opetettiin siten, että ensin kerrottiin tässä olevan Platon ja Aristoteles ja sitten hypättiin Descartesiin.

1900-luvun filosofianhistoriallisen tutkimuksen merkittävin tulos lienee ollut, että tämä oli virhe. Uuden ajan innovaatiot ovat kyllä innovaatioita, mutta niissä on sellainen pieni paha vika, että samat asiat keksittiin jo keskiajalla.

Onkohan lääketieteen historian, yleisen tieteenkäsityksen puolella hieman sitä vikaa, että ollaan vielä 1800-luvun lopun juoksuhaudoissa ja kuvitellaan, että tässä on kovasti eteenpäinkin menty? Tosiasiassa kyse on siitä, että intellektuaalisella ja teoreettisella tasolla ei ole edistystä kovinkaan huomattavasti tapahtunut, sovellusten alueella kyllä.

Ja sitten mennään jo tuhmalle alueelle. Lääketeollisuus on kovaa kauppaa, joka tarvitsee yhtäältä hyväntekijän ja toisaalta tieteentekijän roolin. Siinä ruljanssissa voi näin kateellisen humanistin näkökulmasta käydä niinkin, että pikkutekijästä valetaan suuri sankari. Isot rahat juoksevat ja niin myös isot puheet. Vai?

Mitä mielen ja aivojen suhteeseen tulee, meillä on kolme historiallista ratkaisua tarjolla. Materialismi, esimerkiksi Hobbesin muotoilemana, tarkoittaa sitä, että aivot ja mieli ovat identtiset. Spinoza taas esitti, että kyseessä on sama asia, mutta eri näkökulma. Descartesin mukaan kyseessä on kaksi eri asiaa, jotka toimivat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa.

Hieman myöhäisempää perua on konstruktionismi. Henki on jotakin ruumiiseen palautumatonta, joka kuitenkin syntyy ja kehittyy ruumiillisen pohjalta. Viime vuosisadalla tunnetut filosofiset kiistakumppanit Popper ja Wittgenstein olivat molemmat konstruktivisteja. Wittgensteinille kieli on ihmisen luonnonhistoriaa, mutta ei palaudu luontoon vaan on sitä, mitä ihminen hengellään tekee. Popperin maailma 3 on materiaalisesta ja psyykkisestä maailmasta ilmentynyt eli emergentti todellisuuden tasonsa, jota ei voi palauttaa sinne, mistä se on tullut.

Paha juttu materialismille, että se ei ole totta ainakaan reduktionistisessa merkityksessä. Kyllä tämän on jo kapitalistinenkin tiedemies myöntänyt, kuten popparikirjoittajista vaikkapa Damasio. Jos mittaat, mikä on ilo, voit saada saman aivofysiologisen prosessin kuvauksen kuin mitatessasi, mikä on suru. Tai hetken kuluttua saat aivan toisenlaisen aivofysiologisen prosessin kuvauksen, vaikka mittasitkin sitä samaa iloa.

Se väite, että Jumala asuu aivokurkiaisessa on ihan puhdasta potaskaa asian tieteellisessä merkityksessä. En oikeastaan ymmärrä, mitä metaforistakaan merkitystä tällaisella ajatuksella olisi. Ainakin ennen oli sellainen Skepsis-yhdistys, tieteellisen totuuden vartijalauma, joka antoi huuhaapalkintoja. Jos olisin Skepsiksen jäsen, antaisin huuhaa-palkinnon moisesta.

Sepä olisi somaa sikälikin, että kun totuuden omistaja rankaisee alueelleen saapunutta puutaheinää esittävää tahoa, on tällöin kaksi vetelää vastakkain.

Ne materialistit, jotka edelleen koettavat pitää reduktionismin pelastusrenkaasta kiinni, vaikka putosivatkin tutkimuksen laivasta, sanovat, että ei vielä, mutta tulevaisuudessa, kunhan tiede edistyy, sitten voidaan redusoida.

Ne materialistit, jotka käsittävät tämän turhaksi rimpuiluksi kertovat, että ei, ei redusoida vaan eliminoidaan. Myönnetään se kylmä empiirinen tosiasia, että mielen toimintoja ei voi palauttaa aivotoiminnoiksi eikä tutkia sellaisina. Mutta ajatellaan kokonaan toisella tavalla: mieli ja sen toiminnot on samanlainen keskiaikainen harha kuin vesi. Ei ole vettä. Oikeasti on H2O. Ei ole mieltä. On vain aivot.

Itse ajattelen näin. On uskottavaa, että kun ajattelen tai tunnen, aivoissani tapahtuu jotakin eli henkisellä toiminnollani on psykofyysinen korrelaatti. Näiden suhde ei kuitenkaan ole yksi-yhteen.

Mieltä tai psykologisia käsitteitä koskeva terminologia on, kuten Wittgenstein asian ilmaisi, yhtä robustia kuin pyykkimuijien puheen. Siksi en normaalissa kielenkäytössä pidä ongelmallisena sanojen mieli, sielu ja psyyke sekoittumista. Ymmärrän kyllä suurin piirtein mitä tarkoitetaan.

Jos kirjoitan filosofisen artikkelin, tarkoitan psyykkisellä psykofyysistä lähinnä psykiatrian kohteena olevaa ihmisen mielen ulottuvuutta. Mieli on minulle laajempi käsite, jonka piirissä tutkin ajattelun, tahtomisen ja tunteen käsitteitä. Henki liittyy joissakin yhteyksissä kulttuuriseen toimintaan, joissakin toisissa yhteyksissä uskonnolliseen ulottuvuuteen.

Joku Paavali oli tässä aika selvä. Ihminen on ruumis, sielu ja henki. Sellaisena hän on yksi ja kokonainen. Kun puhumme itkemisestä, puhumme sielusta. Kun puhumme uskosta Jumalaan, puhumme hengestä.




40. Luovuudesta

Jotkut ajattelevat, että luovuus ja innovatiivisuus perustuvat kaavamaisesta ajattelusta irti päässeeseen uuteen tapaan hahmottaa todellisuutta. Järjen näkökulmasta katsottuna tällainen ajatus luovuudesta on puolitotuus, johon sisältyy kiinnostavia kysymyksiä.

Luovuus ja innovatiivisuus ovat epäilemättä irtautumista kaavamaisuudesta, mikäli sillä viitataan henkiseen jumiutumiseen ja ennakko-oletusten saamaan ylivaltaan uuden edessä. On myös kiinnostavaa, voiko innovatiivisuuteen ja luovuuteen liittyä aidosti ekstaattisia ulottuvuuksia, joiden käsitteellinen kuvaus on hämärä. Asiaan liittyy kuitenkin filosofisesti moniulotteisempia näkökohtia kuin vain ”kaavamaisuudesta irtautuminen”. Itse asiassa luovuuteen sisältyy varsin kaavamaisia ainesosia, vaikka varsinaista ”luovuuden logiikkaa” ei voitaisikaan muodostaa.

Luovuuden ”kaavamaisiin” ulottuvuuksiin liittyy uskonnollisessa viitekehyksessä erityisiä metafyysisiä painotuksia. Herää kysymys, miten henkilö voisi olla jossakin perustavassa merkityksessä luova, mikäli Hän uskoo, että kaikella on Luoja? Luovuutta ja innovatiivisuutta on tässä viitekehyksessä luontevampaa tarkastella Luojan luomistyöhön tutustumisena ja sen salaisuuksien selvittämisenä kuin varsinaisena uuden luomisena.

Se, että innovatiivisuuteen ja luovuuteen liittyy ”kaavamaisia” ulottuvuuksia, merkitsee sitä, että näitä asioita voi opettaa ja niitä voi kehittää itsessään. Henkilö voi oppia luovaa ja innovatiivista ajattelua ensinnäkin opettelemalla logiikan sääntöjä. Ne ovat pääosin erittäin yksinkertaisia, ja niiden vaikeus johtuu siitä, että arkiajattelumme on logiikan sääntöihin verrattuna usein varsin sekavaa. Juuri yksinkertaisuuden saavuttaminen, mikä on kaiken innovatiivisen ja luovan toiminnan tavoite, on henkisesti työlästä.

Logiikan säännöt ovat esimerkiksi sellaisia kuin ristiriidan laki. Ristiriidan lain mukaan ei voi olla niin, että jokin sekä on että ei ole. Sääntöön liittyy hyvä esimerkki innovatiivisesta teologisesta ajattelusta:

Yksi tunnetuimmista ateistisista todistuksista eli argumenteista, joiden mukaan ei ole rationaalista uskoa, että on olemassa sellainen Jumala kuin kristityt opettavat, on kysymys: voiko Jumala luoda kiven, jota Hän ei jaksa itse nostaa? Vastaajan, joka uskoo, että Jumala on kaikkivaltias, tekisi ensisilmäykseltä mieli vastata, että kyllä voi. Mutta jos hän vastaa niin, hän ajautuu loogiseen ansaan. Jos Jumala ei jaksa itse nostaa luomaansa kiveä, seuraa, että Jumala ei ole kaikkivaltias. Perinnäisessä teologiassa ongelmaan on vastattu, että itse kysymys on sofistinen silmänkääntötemppu. Jumalan kaikkivaltius ei nimittäin merkitse sitä, että Jumala voi tehdä mitä vain. Sen sijaan Jumalan kaikkivaltius merkitsee sitä, että Jumala voi tehdä sen, mikä on loogisesti mahdollista. Koska ei ole loogisesti mahdollista, että Jumala luodessaan kiven olisi kaikkivaltias, mutta vastaavasti nostaessaan sitä ei olisi, kysymys on ristiriitainen eikä se vie mitään sen paremmin eteen kuin taaksekaanpäin vaan liikkuu aidon innovatiivisuuden ulkopuolella. Varsinainen innovaatio tässä tapauksessa on sen huomaaminen, että kysymys ei ole innovatiivinen. Tämä innovaatio puolestaan perustuu ”kaavamaiseen ajatteluun”, logiikan keskeisen perussäännön soveltamiseen. Toisena innovaationa voi pitää vastausta: Jumala ei voi luoda kiveä, jota Hän ei jaksa itse nostaa. Vastauksella on ilmeisiä sielunhoidollisia implikaatioita.

Myös toinen esimerkki valaisee ”kaavamaisen ajattelun” eli logiikan mahdollisuuksia innovatiivisessa toiminnassa.

Uuden ajan alkuun asti oli yleinen ajattelutottumus uskoa, että jokainen aito mahdollisuus toteutuu joskus. Tämän Aristoteleen opettaman niin sanotun runsauden periaatteen mukaisesti voimme lukea mahdollisuuksiksi vain asioita, jotka voivat toteutua. Uudella ajalla eräät fransiskaanifilosofit, erityisesti Duns Scotus, kyseenalaistivat aristoteelisen runsauden periaatteen ja alkoivat ajatella, että on olemassa mahdollisuuksia, jotka eivät toteudu. Eräässä mielessä voi sanoa, että he irtaantuivat kaavamaisesta ajattelusta, nimittäin runsauden periaatteesta. He irtaantuivat siitä kuitenkin kehittämällä kaavamaista ajattelua sen omilla pelisäännöillä eteenpäin. Uskomus, jonka mukaisesti on olemassa mahdollisuuksia, jotka eivät toteudu, synnytti teorian mahdollisista (loogisista) maailmoista. Voitiin kuvitella maailmoja, loogisia joukkoja, jotka ovat erilaisia kuin tuntemamme maailma. Niitä voitiin verrata sekä tuntemaamme maailmaan että toisiinsa, ja tätä kautta myös tuntemamme maailman käsittäminen parantui huomattavasti. Itse asiassa teoria mahdollisti aivan uudenlaisen tieteellisen mielikuvituksen toiminnan ja uuden ajan älyllisen löytöretkeilyn, jonka seurauksena erityisesti tieteellisen tiedon mekaanisten sovellusten tuottaminen on kasvanut räjähdysmäisesti. Se on myös pohja merkittävimmille nykyisille todellisuuden selittämistä koskeville filosofisille teorioille, jotka liittyvät malliteoriaan tai mahdollisten maailmojen semantiikkaan.

Malliteorian mukaan koettaessamme käsittää todellisuutta pääsemme eteenpäin kun kuvittelemme erilaisia loogisia mahdollisuuksia ja vertaamme niitä toisiinsa. Erityisesti 1900-luvun filosofiassa paljon huomiota saanut oletus, jonka mukaan emme voi sanoa todellisuudesta ja totuudesta mitään kielemme (Wittgenstein) tai ymmärtämisemme (Heidegger, Gadamer) asettamista ehdoista johtuen, ei ehkä pidä paikkaansa vaan saattaa olla virheellinen käsitys mielen ja todellisuuden välisestä suhteesta. Malliteoreetikotkaan eivät väitä, että voisimme omistaa totuuden, vaan uskovat, että voimme lähestyä totuutta askel askeleelta, pienin askelin. Totuus ei ole saavuttamaton, vaan se on pikemminkin ehtymätön, kuten Jaakko Hintikan tunnettu muotoilu asian esittää.

Jos loogisen ristiriidan laki on innovatiivisen ajattelun perussääntö, mahdollisten maailmojen teoriasta voimme löytää toisen perussäännön, joka kuuluu: jos tahdot tietää enemmän, kuvittele todellisuus toisenlaiseksi kuin millaisena sen tunnet. Molemmat perussäännöt ovat varsin kaavamaisia ja ne voidaan myös formalisoida, jälkimmäinen hyvinkin monimutkaisilla muodollisen logiikan ja matemaattisen joukko-opin menetelmillä. Näin kaavoittuneesta ajattelusta, ennakkoluuloista ja jämähtäneistä ajattelutottumuksista irtaantuminenkin edellyttää aimo annoksen kaavamaisuutta ja kovaa rationaalista työskentelyä.

Voidaanko tällaisia sääntöjä löytää lisää? Yhden sääntökokonaisuuden tarjoavat argumentaation säännöt. Niiden mukaan argumentti, jota on mielekästä nimittää myös innovaation tuotteeksi, on perusteltu väite. Argumentti voi epäonnistua, mikäli se perustuu väärään tietoon, auktoriteettiin, henkilökohtaisuuksiin tai esimerkiksi uhkailuun. Esimerkkejä virheellisistä argumenteista ovat vaikkapa seuraavat: Usko Jumalaan, koska tiede on todistanut Jumalan olemassaolon tai koska Newtonkin uskoi Jumalaan tai koska olet säälittävä henkilö tai koska sinun käy huonosti, ellet usko. Kääntäen samanmuotoisia argumentteja ovat: Älä usko persoonalliseen Jumalaan, koska nykyaikainen tiede osoittaa uskon irrationaaliseksi tai koska Darwinkaan ei uskonut tai koska olet älyllisesti kriittinen nykyajan ihminen tai voit hyvin, jos et usko. Kaikissa näissä tapauksissa henkilön tulisi etsiä uusia perusteluita, jotta Jumalaan uskomista tai Jumalan kieltämistä koskeva väite tulisi hyväksyttäväksi. Miten hän voi niitä etsiä?

Argumentaation sääntöjä koskevassa Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttilan toimittamassa oppikirjassa Argumentti ja kritiikki (Gaudeamus 1998) esitetään, että luovaa ajattelua voi opetella ja harjoitella ja että se perustuu yksinkertaiseen kysymysten ja vastausten peliin. Ajatus on jonkin verran samanlainen kuin Jaakko Hintikan esittämä huomautus, jonka mukaisesti ongelmanratkaisija Sherlock Holmesin logiikka on kysymysten logiikkaa. Selvittäessään ongelmaa Holmes lähestyy sitä tilannetta koskevien tietojen pohjalta käyttämällä hyväkseen loogista päättelykykyä, joka valaisee sen, löytyykö tilanteen ratkaisu käytössä olevista tiedoista päättelemällä vai ei. Mikäli ratkaisu ei löydy päättelemällä se käytössä olevista tiedoista päättelemällä, Holmes voi tutkia tietojen ristiriidattomuutta, parantaa heikosti perusteltuja tai vääriä tietoja sekä esittää lisäkysymyksiä, joiden avulla ”johtolankojen” kudos alkaa syntyä.

Luovan ajattelun eteneminen kysymyksiä esittämällä on sinänsä yksinkertaista toimintaa, joka perustuu tulkintaan jokaisesta esitetystä väitteestä vastauksena johonkin kysymykseen ja jokaisesta uudesta kysymyksestä mahdollisuutena uuteen väitteeseen. Jos esimerkiksi väitetään, että ”taivas on sininen” se voi olla vastaus vaikkapa seuraaviin kysymyksiin: ”minkä värinen taivas on?” tai ”mikä on sininen?”. Väitteestä pääsee ajattelussa eteenpäin esittämällä lisäkysymyksiä: ”miksi taivas on sininen?” tai ”onko taivas sininen aina?”

Kysymysten ja vastausten vuorottelua voi jatkaa niin pitkälle kuin logiikka ja mielikuvitus riittävät. Erityisen ongelmansa muodostaa se, mihin lisäkysymykseen henkilön kannattaisi kiinnittää huomiota, jotta hän pääsisi innovatiivisesti eteenpäin? Pääsääntö on, että huomio kannattaisi kiinnittää kaikkein vaikeimpaan kysymykseen.


”Vaikeimman kysymyksen taktiikan” osalta kohtaamme ainakin osittain selvityksen sille, miksi innovatiivisuus ei ole helposti saavutettavissa. Vaikeimmat kysymykset sivuutetaan helposti niiden henkisen työläyden takia tai piintyneiden ajattelutottumusten takia. Molempiin liittyy varmuuteen liittyviä asennoitumisia. Vaikeiden kysymysten tarkasteleminen lisää epävarmuutta edellyttäessään aikaa ja asettaessaan omaksutut ajattelutottumukset, ”kaavamaisen ajattelun”, kyseenalaiseksi. Epävarmuus edellyttää runsaasti henkistä sietokykyä, ja näin myös henkisen sietokyvyn lisääminen on luovan ajattelun kehittämisen kannalta tärkeää. Miten sitä voidaan lisätä? Vastauksina voisivat olla ehkä kirjallisuuden lukeminen, musiikin kuunteleminen, uusiin kulttuureihin tutustuminen, keskusteleminen muiden kanssa sekä osallistuminen itselle vieraisiin ja uusiin toimintoihin sekä keskusteluyhteyksiin.

Luovuuteen ja innovatiivisuuteen liittyvä henkinen kuormitus voi olla yksi taustatekijä sille, miksi keksimistä pidetään usein ekstaattisena kokemuksena: keksittäessä ajattelun taakka putoaa hartioilta. Mutta onko kyseessä vieläkin perustavampi ekstaattinen eli totutusta ja tunnetusta, staattisesta, irtoamisen tilanne kuin vain ajattelutyön helpottumisesta seuraava raukeus?

Jaakko Hintikka on luonnostellut teoriaa, joka erottaa luovan toiminnan muista inhimilliseen tekemiseen, erityisesti työhön liittyvistä teorioista. Hintikka tarkastelee yhtäältä Karl Marxin työnteoriaa sekä eksistentialistista, erityisesti Jean-Paul Sartren esittämää teoriaa työstä.

Marxin esittämän työn arvoteorian mukaan työ on tavoitteellista toimintaa, joka tuottaa tuloksia karkeasti luonnehtien välttämättä. Sartren mukaan työn tulos ei ole ennalta määritelty, vaan se syntyy eksistentiaalisena valintana.

Hintikka esittää, että kumpikaan työn luonnetta koskevista teorioista ei ole riittävä. Hän viittaa poikkeuksellisiin elämyksiin, joita niin tieteilijöillä kuin taiteilijoillakin esiintyy, joskin erittäin harvoin. Hän huomauttaa, että luovaan keksimiseen liittyy helppouden kokemus, kokemus, jonka mukaisesti keksintö on ilmentynyt keksijälleen ikään kuin toisten voimien antamana vaivattomana ”armolahjana”. Pelkkä työn arvoteoria eli pakertaminen vaikeuksien kautta voittoon ei kykene selittämään tällaisia harvoin jos koskaan tapahtuvia huippukokemuksia. Ne eivät myöskään ole eksistentiaalisen valinnan tuloksia. Niiden selitys on hämärä, käsitteellisen ajattelun mahdollisuuksien rajoille menevä. Ne ovat, kuten teologit voisivat ehkä niitä luonnehtia, ekstaattisia.

Selostin edellä näkemystä, jonka mukaisesti luovuudella on sekä sääntöjä että ekstaattisia ulottuvuuksia. Säännöt ovat logiikan ja argumentaation sääntöjä ja niihin liittyy kysymisen ja vastaamisen tekniikka. Ekstaattinen ulottuvuus liittyy siihen, että niin sanottuun vaikeimpaan kysymykseen löydetään ratkaisu ”armolahjana” siten, että ratkaisu ei selity yhtäältä pelkästä sääntöjen seuraamisesta ja niihin liittyvästä henkisestä punnertamisesta, vaikka ne ovatkin tärkeä luovuuden ainesosa, mutta ei toisaalta inhimillisestä ratkaisun keksimisestä ja siihen liittyvästä raukeudesta. Vastaus vaikeimpaan kysymykseen löytyy ekstaattisesta ulkopuolisen voiman läsnäolon kokemuksesta, jonka selittäminen näyttää filosofisesti hämärältä.

Totesin, että luovuus ei ole helposti saavutettavissa, vaan että sen edellyttämät vaikeimmat kysymykset sivuutetaan mielellään niiden henkisen työläyden takia tai piintyneiden ajattelutottumusten takia. Vaikeat kysymykset lisäävät epävarmuutta ja edellyttävät henkistä sietokykyä. Tämä merkitsee puolestaan sitä, että henkistä sietokykyä edellyttävälle luovuudelle ja innovatiivisuudelle tulisi järjestää puitteet.

Joku voisi väittää, että mahdollisuus henkistä sietokykyä vaativaan etsimiseen on keskeinen nykymaailman ongelma. Vaikka itse miettiminen on henkisesti kuormittavaa, myös tilanne, jossa siihen ei ole aikaa, tuottaa henkistä kärsimystä. Näin keskeinen työelämään liittyvä innovaatio voisi liittyä siihen, miten yhteiskunnassa ylikierroksilla käyvät henkilöt saisivat puitteet, joiden piirissä he voivat pysähtyä harjoittamaan kysymisen ja vastaamisen menetelmää ja ehkä löytämään luovuuden ekstaattisia ulottuvuuksia. Tarkastelen seuraavassa klassista mallia innovatiivisuuden puitteiden järjestämiseksi sekä keskustelen sitten sen suhteesta nykypäivän kysymyksiin.

Historiallisesti poikkeuksellisen innovatiivisiin tuloksiin päättynyt kristillinen antiikki ja keskiaika järjesti luovuuden ja innovatiivisuuden puitteet ensisijaisesti luostarilaitoksen muodossa.

Keskiajalla viisaus liitettiin eräiltä osin ajatukseen märehtimisestä eli ruminaatiosta. Luostareissa luotiin elämänmuoto, joka aikataulutti jokapäiväisen elämän neljän rukoushetken rytmittämäksi. Rukoushetkien aikana luettiin yhdessä ääneen psalmeja. Toistuvan harjoituksen tarkoituksena oli se, että ne sisäistyisivät lausujan mieleen ja muuttaisivat hänen persoonansa niiden mukaiseksi.

Toimintaan liittyi varsin yllättäviä vertauskuvia. Sääntökuntien jäsenille psalmit vastasivat nimittäin rehua, jonka kaikkien ainesosien hengelliseksi ravinnoksi hyödyntäminen merkitsi jatkuvaa toistoa. Lehmä ja erityisesti sen ruoansulatusjärjestelmä tarjosivat näin inspiroivan mallin myös ajattelun harjoittamiselle.

Märehtimiseen liittyen luonnosteltiin kiinnostavia teorioita siitä, miten mieli toimii. Osa näistä teorioista tai niiden piirteistä muistuttavat kuvausta märehtijän ruoansulatusjärjestelmästä. Tämä liittyy niihin sisältyvään näkemykseen niin sanotuista sielunkyvyistä.

Sielunkyvyistä keskeisimmät olivat ajatteleminen, tahtominen ja muistaminen. Erityisen kysymyksensä muodosti se, missä järjestyksessä havainto ja muut kognitiiviset sisällöt kulkevat ihmisen mielessä. Menevätkö ne ensin järkeen ja sieltä tahtoon siten, että järki käskee tahtoa tahtomaan tietyllä tavalla vai onko pikemminkin niin, että ne menevät ensin tahtoon, joka kannustaa järkeä suuntautumaan tietyllä tavalla?

Keskiaikaisen märehtimisteorian mukaan järki edeltää tahtoa: tahdomme sitä mitä ajattelemme. Myöhäiskeskiajalta lähtien alettiin uskoa, että tahto edeltää järkeä: ajattelemme mitä tahdomme. Erilaiset tiedolliset vaikutelmat muuttivat uudella ajalla kulkunsa siten sellaisiksi, että ne menivät ikään kuin suoraan juoksutusmahaan ja nousivat vasta sieltä pötsiin. Tämä järjestysmuutos on yksi merkittävimmistä vallankumouksista, joita filosofianhistoria tuntee, joskin on syytä huomata, että jo Augustinus esitti modernia tahdon teoriaa muistuttavan teorian tahdosta.

Yhtenä sen seurausvaikutuksena oli, että ihmisen ajattelua alettiin luonnehtia muiden eläinten kuin lehmän avulla. Esimerkiksi kiistellyn fransiskaaniteologi Petrus Olivin esittämää teoriaa on tulkittu siten, että sen mukaan ihminen on lepakko, joka etenee mielensä ulkoisessa pimeydessä tahtonsa kaikuluotaimen avulla, suunnistaen sen mukaisesti, miten pimeä todellisuus vastaa mielestä sinne lähetettyihin signaaleihin.

Antiikin ja keskiajan meditatiivista luostarikulttuuria voi kutsua märehtimisyhteiskunnaksi. Verrattaessa ”märehtimisyhteiskunnan” teoreettisia lähtökohtia yhteiskuntaan, jossa nykyisin elämme, kutsuttakoon sitä yksinkertaistaen ”tehokkuusyhteiskunnaksi”, on ilmeistä, että edellisen vakavasti ottaminen vaikuttaisi esimerkiksi sekä päätöksentekoon että erilaisten tuotteiden valmistusprosesseihin sikäli, että ne molemmat lyhyellä ajanjaksolla mitattuina hidastuisivat mutta samalla pidemmällä ajanjaksolla mitattuina nopeutuisivat siten, että niitä ei tarvitsisi jatkuvasti korjata ja uusia.

Esitellyillä lähtökohdilla olisi vaikutuksia myös työn tekemisen kulttuuriin ja työyhteisöjen hyvinvointiin: tulisi vapaampaa ilmaa hengittää ja joskus hysterialta vaikuttava tulostavoittelu korvautuisi rauhallisemmalla ja syvällisemmällä panostuksella. Edelleen märehtimisyhteiskunta sisältäisi moniarvoisen ajattelutavan, joka on kriittinen vallalla olevien yksiarvorationalisten tavoitteiden suhteen.

Tehokkuuslähtöisyys liittyy nykyisin teollisen tuotannon ja siihen liittyvän taloudellisen kasvun yksiarvoiseen rationaliteettiin. Tilanne muistuttaa jonkin verran Karl Marxin teoriaa pääoman laeista.

Marxin mukaan työtä tehdään, jotta tuotettaisiin tavaroita eli hyödykkeitä tai tuotteita. Tuotteilla on kaksinainen arvo: käyttöarvo ja vaihtoarvo markkinoilla tapahtuvassa vaihdossa. Tavaratuotanto tuottaa lisäarvoja silloin, kun tavaran vaihtoarvo on sen tuottamiseen tarvittavan työn arvoa suurempi. Lisäarvosta puolestaan syntyy pääoma. Pääoman tarkoitus on kasvattaa itseään rajattomasti sekä levittäytyä kaikille yhteiskunnan osa-alueille siten, että se alistaa yhteiskunnan muut toiminnat omille päämäärilleen. Tiivistetysti pääoman pelistä seuraa kolme asiaa: ensinnäkin taloudelliset suhteet alkavat ilmetä ihmisille hallitsemattomina vieraina voimina, niin sanottuina markkinavoimina. Toiseksi talouden periaatteet leviävät itsensä ulkopuolelle, muun muassa. sosiaali-, terveys, sivistys- ja kulttuuritoimeen. Kolmanneksi yhteiskunnallinen kahtiajako kasvaa.

Marxin kuvaus ei ole yksi-yhteen kuvaus ajastamme. Siihen kuitenkin sisältyy piirteitä, jotka luonnehtivat joitakin vähintäänkin kielenkäytön tasolla esiintyviä kehityssuuntia. Miksi esimerkiksi kulttuuri- ja sivistystoimi tulisi ajatella jonkinlaisina tuotantovoimina tai miksi ajattelemme, että meillä on ”sosiaalista pääomaa”? Eiväthän nämä asiat ole sellaisia, joita olisi luontevaa esittää ensisijaisesti taloudellisen kielenkäytön piirissä.

Yksiarvorationalismi itse asiassa vähentää luovuuden mahdollisuuksia estäessään ajatuksen, jonka mukaisesti todellisuus voisi olla toisenkinlainen. Francis Fukuyaman joitakin vuosia sitten esittämä väite, jonka mukaan länsimainen markkinatalous on ihmisen korkein älyllinen saavutus, jonka jälkeen emme enää voi päästä eteenpäin, heijastaa hyvin tätä innovatiivisuuden ja luovuuden edellytysten ratkaisevaa vähentymistä nykyisessä yhteiskunnassa. Erilaiset osaamis- ja innovatiivisuusohjelmat ovat tästä näkökulmasta ongelmallisia.

Kun taloudellisen kysymykset valloittavat areenan, seuraava kehitysvaihe liittyy turvallisuuskysymyksiin. Viime vuosisadan taloudellisesta kehittymisestä, talouden ja tuotannon muodostumisesta kaikkea määrääväksi tekijäksi, on seurannut keskittyminen ja jakaantuminen, jossa vain osa ihmisistä on osallinen korkeasta elintasosta; 1.5 miljardia maailman ihmistä elää alle dollarin päivätulon varassa. Asia on vakava globaalia oikeudenmukaisuutta ja ihmisoikeuksia koskeva ongelma. Kolmannen vuosituhannen alussa tilanne on aiheuttanut paradoksin: Maailma ei olekaan mammonan vallassa vaan taloudellisten kysymysten rinnalle ja ehkä niitä vakavammiksikin ovat muodostuneet turvallisuuteen liittyvät kysymykset erityisesti terrorismin muodossa. ”Rahan vallasta” on eräässä mielessä vapauduttu, mutta kysymykset, jotka kohtaamme ovat vieläkin haastavampia ja myös uhkaavampia kuin taloudellinen yksiarvorationalismi ja sen seuraukset.

Märehtiminen ja siihen liittyvä moniarvoisuus on kiinnostava luovuutta etsivän yhteiskunnan kannalta. Märehtimisen elämänmuotonsa ytimeksi käsittänyt luostarilaitos oli omana aikanaan innovatiivinen: sen piirissä muun muassa syntyi yleinen viitekehys sille, mitä olemme tottuneet nimittämään uuden ajan luonnontieteeksi, ajatus muuttumattomien totuuksien etsimisestä empiirisen eli kokeellisen tutkimuksen ja tätä varten kehitetyn tutkimusvälineistön sekä formaalisen käsitteen- ja teorianmuodostuksen avulla. Se myös tuotti yllä esitellyn mahdollisten maailmojen teorian sekä vei kvestiomenetelmällään kysymysten ja vastausten tekniikkaa eteenpäin. Näin märehtimiseen liittyy rakentava kulttuurikriittinen ajatus: On historiallinen tosiasia, että tehokkuus voi syntyä myös ulkonaisesti tehottomalta näyttävästä toiminnasta. Klassisen mietiskelypsalmin 1 mukaisesti siihen liittyy kuitenkin tehokkuuttakin syvempiä asioita: Autuas se, joka ei istu kussa pilkkaajat istuvat, vaan tutkii Herran lakia päivin ja öin.



41. Sielun hauraat kohdat

1940-luvulla julkaisemassaan teoksessa L'homme fallible Paul Ricoeur asettaa tehtäväkseen selvittää, missä ihmisen fragiliteetti eli hauraus sijaitsee.

Ricoeur huomauttaa, että esimerkiksi Platonin dialogien Symposium, Faidros ja Valtio filosofiaa luonnehtii tietty onnettomuus. Niissä sielu ei toisaalta ole ikuinen idea vaikkakin se on ideoiden sukulainen. Samalla se ei ole myöskään katoava olio.

Sielu on jotakin, joka on ikuisen ja katoavan välissä. Sen perusonnettomuus johtuu juuri tästä välitilasta, jossa se ei ole kykenevä kohtaamaan itseään ikuisena eikä ajallisena.

Saman asian toiston Ricoeur näkee Pascalin luonnehdinnassa, jonka mukaan voisimme olla sekä kuningas että surkimus, mutta emme ole kumpaakaan.

Ricoeur analysoi rajattoman ja rajallisen välitilassa olemista kolmella tasolla. Niitä ovat teoreettinen, käytännöllinen ja sydämen taso.

Selvittäessään teoreettista tasoa Ricoeur ottaa lähtökohdakseen sen, että ruumiimme on avoin maailmalle. Aistimme ilman rajoituksia sen, mikä meitä ympäröi. Ruumiin avoimuus on kuitenkin rajattua, sillä kaikki aistitietomme muovautuu käsitteisiksi henkilökohtaisen näkökulmamme myötä.

Teoreettisen tason rajattomuutta Ricoeurin analyysissä edustaa kykymme nimetä havaintojamme siten, että kykenemme sekä antamaan asioille absurdeja merkityksiä että valehtelemaan.

Siirryttäessä praktiselle tasolle, Ricoeur luonnehtii rajallisuuttamme siten, että kaikki tahtomme projektit ovat itsemme ulkopuolelta motivoituja.

Tahdon motivoitumisen myötä olemiseemme syntyy pysyviä toimintavalmiuksia, joiden avulla lähestymme maailmaa. Ne puolestaan laiskistavat toimintamme siten, että ne sulkevat pois mahdollisuudet, joissa tahdomme toisin kuin tahtomme tahtoo. Toisaalta etsimme onnellisuutta rajattomalla tavalla siten, että laiskistunut tahtomme on jatkuvasti valmis ylittämään totutut kuvionsa.

Ricouerin mielestä rajattu ja rajaton tahtomme on sydämemme kannattelema.

Sydämessämme puolestaan taistelevat rajalliseen nautintoon suuntautuva himo ja järkevään onnellisuuteen pyrkivä rakkaus, eros. Ne puolestaan yhdistyvät rauhattomassa sydämessä, jonka keskusta Ricoeur nimittää platonisella termillä thymos.

Thymoksessa asuvat ne, mitä Kant nimitti omuudeksi, herruudeksi ja itseydeksi. Itseys merkitsee arviota itsestä suihteessa toisiin. Koska arvio on sydämen eikä järjen suorittama, siinä on aina kysymys tunteellisesta ja sellaisena manipuloitavasta toiminnasta.



42. Nimi

Tunnustan ja kadun kerran miettineeni muutaman viikon ajan mielen filosofian kirjassa ollutta kysymystä: ovatko Cassius Clay ja Muhammad Ali sama henkilö?

Se oli sitä aikaa, kun olin kävellä raitiovaunun alle ja kotiin piti laittaa erilaisia muistilappuja: ota kengät jalastasi, käytä vain omaa pyyhettäsi jne.

Tutkijat ovat sellaisia. B. Russell osasi käyttää näitä hullutuksia hyväkseen hauskasti. Saatuaan tietoonsa, että Britanniassa vaikutti toinenkin B. Russell, hän hakeutui tuttavuuteen ja julkaisi sanomalehdessä ilmoituksen: Kunnioittavasti ilmoitamme, että meistä kumpikaan ei ole toinen. B. Russell & B. Russell.

Nabokovilla on tästä muunnelma: Minä olen Kasper ja Kasper on minä, mutta kumpikaan meistä ei tiedä, keitä me olemme.

Persoonallisen identiteetin kysymys on filosofian kestokysymyksiä. Nimen merkityksen oivalsivat vanhat kulttuurit kenties meitä paremmin. Nimelle haettiin kunniaa ja jos kunnia häiriintyi, nimi oli liattu usean sukupolven ajan. Nimenne on käynyt edellänne, saatettiin sanoa, kun oltiin kohteliaita.

Arvo (nimi muutettu) antoi ja Arvo otti, kiitetty olkoon Arvon nimi, totesi muuan ystäväni ollessaan murheinen ja saavutuksiinsa pettynyt.

Totta kai Cassius Clay ja Muhammad Ali ovat sama henkilö. Mutta jos ovat, miksi Cassius Clay otti toisen nimen? Eikö juuri siksi, että hän tahtoi viestittää olevansa joku toinen?

Toisen nimen ottaminen oli käsittääkseni hänen kannaltaan syvällinen ratkaisu. Se liittyi islaminuskoiseen yhteisöön liittymiseen.

Nimenvaihdos oli sukua Saulin muuttumiseksi Paavaliksi, joka sanoi, että en enää minä, vaan Kristus elää minussa. Hän ei siis enää ole Saul vaan Paavali-niminen yksikkö, jonka identiteetti on kolmas toimija, Kristus.

Se on hyvin radikaalia eikä käy järkeen. Kristityille opetetaan, että heidän kannaltaan tärkeintä on kaste ja nimi, joka kasteessa annetaan. Kasteella annettu nimi on merkki kuulumisesta kuolemattomien joukkoon, vaikka kuoleekin.

Siinä meillä aitoja paradokseja.

Ricoeurilla on sellainen narratiivinen eli kertomuksellinen teoria minästä, että minä on itse toisena. Se, kuka olen, on kertomukseni, joka on tarrannut itseni ulkoisesta juonesta vähintäänkin osia siten, että oma kertomukseni on muuttunut. Se, mikä toinen on, jää avoimeksi. Se voi olla vanhempien ääni, yhteiskunnallinen tarina tai uskonnollinen sisältö.

Tämän teorian mukaan emme ole loppuun asti solipsisteja vaikka koemmekin olevamme yksin. Yksinäisyytemme muodostuu suhteessa joko todellisiin tai kuviteltuihin tai molemman kaltaisiin toisiin. Nimi on nimi tällaiselle tarinalle.

Muhammad Ali on nimi kertomukselle, jossa Cassius Clayn tarina on omaksunut uskonnollisen yhteisön kertomuksen juonen. Paavali on nimi tarinalle, jossa Saul on omaksunut uskonnollisen kertomuksen juonen ja tunnistaa itsensä yhtenä roolina tai juonihenkilönä tuossa kertomuksessa.

Toisaalta Muhammed Ali on vastuussa siitä, mitä Cassius Clay teki. Hän voitti olympiakultaa vain toisella nimellä. Vanhan kertomuksen ja siihen liittyvän nimen teot ja saavutukset periytyvät ja siinä merkityksessä uusi ja vanha ovat sama henkilö.

Pääministerin morsian ei muutu prinsessaksi. Ruusunen vastaa siitä, mitä Kuronen sanoi. Oikeuskäsittely ottaa Ruususta niskasta kiinni ja kertoo hänelle kuka hän todella on, ihminen Kurosen sanoin ja teoin.

Jos narratiivinen persoonallisuusteoria pitää paikkansa, se kuka olen selviää vasta viimeisellä henkäyksellä. Ennen sitä en ole vielä kukaan. Paitsi nimeni ja se mitä olen tähän asti tehnyt.

Sellainen on vankeus ja ajan kahle. Itseään ei pääse pakoon. Ehkä nimen muuttaminen Aliksi tai Paavaliksi liittyy siihen, että henkilö tahtoo viestittää kahleilleen: on toinen maailma, jossa te murrutte ja jossa minua ette kiinni saa.


Mätäkuun juttu

Kasvoin sen filosofisukupolven jaloissa, joka katsoi ja antoi ylen kun tuli puhe ranskalaisista. Pariisin keskiajan filosofiaa ei tietenkään lasketa eikä Descartesiakaan. Pascalkin on vähän niin ja näin.

Tarkoitan sitä filosofiaa, jota on harjoitettu 1800-luvun alkupuolelta tähän päivään. Siitä mainitaan yleensä Comte ja positivismi, Bergsonin ”elämänfilosofiset” kokeilut, uustomismi, Sartre, ”se kirjailija” sekä postmodernistit, joita analyyttisen koulukunnan piirissä pidetään säälittävänä sakkina.

Summa summarum: ranskalainen moderni filosofia on mätäkuun juttu.

Paul Ricoeurista tunnetaan meillä kaiketi hänen Raamatun hermeneutiikkaan liittyviä töitään. Sillä ei ole paljon tekemistä hänen ajattelunsa ytimen kanssa, joka keskittyy teologiseen etiikkaan ja uskonnonfilosofiaan. Ricoeurin hermeneutiikka edustaa hänen muuhun tuotantoonsa verrattuna sen heikointa osaa.

Ricoeur on (tai oli) hugenotti ja ranskalainen kalvinisti (ei siis amerikkalainen kalvinisti). Hän oli filosofinen agnostikko, joka expressis verbis kehitteli filosofisen agnostismin yhteydessä kristillisen toivon teemaa.

Sillä on pitkät perinteet Ranskassa ja kysymys liittyy myös siellä eläneeseen aiheeseen: onko kristillistä filosofiaa?

Toisen vuoden teologianopiskelijakin tietää, että ranskalainen kristillinen filosofia on uustomismia, jota edusti esimerkiksi Etinne Gilson, muun muassa loistavan Kristillisen filosofian historian kirjoittanut tutkija, jonka työn seurauksena ne siellä Torontossa tietävät yhtä sun toista.

Mutta kristillisellä filosofialla on Ranskassa juurensa myös Pascalin jälkeisessä protestantismissa. 1900-luvun alkupuolella protestanttisia kirjoittajia teemasta olivat muun muassa Roger Mehl, jonka teos La Condition du philosophie chretien oikeastaan aloitti keskustelun ja Pierre Thevenaz, jonka teos La Condition de la raison philosophique kehittelee rinnakkaismateriaalia Ricoeurin uskonnonfilosofisille teemoille.

Ricoeur, Mehl ja Thevenaz edustavat niin sanottua reflektiivistä filosofiaa.

Mitä ihmettä sekoilua?

Ricoeur paneutui siihen jo koulussa opettajansa A. E. Chartierin eli Alainin välittämänä. Myöhemmin hän teki Sorbonneen gradunsa Jumala-kysymyksestä Jules Lachelierin ja Jules Lagneaun ajattelussa. Intellektuaalisessa elämänkerrassaan Ricoeur kirjoittaa: ”Heidän kauttaan löysin tieni ja – enemmänkin – kiinnityin ranskalaiseen refleksiiviseen filosofiaan, joka muistuttaa saksalaista uuskantilaisuutta. Yhtäältä tämä perinne juontuu Emile Boutrouxiin ja Felix Ravaissoniin sekä Maine de Biraniin, toisaalta se suuntautuu kohti sitä ajattelu, jonka Jean Nabert esitti vuonna 1924 julkaisemassaan teoksessa L’Esperience interieure de la liberte…”

1800-luvun alussa vaikuttanut Maine de Biran on yksi avainhenkilöistä kartoitettaessa myöhemmän ranskalaisen ajattelun kehkeytymistä.

Francois-Pierre Maine de Biran keskittyi filosofiseen psykologiaan ja hänen taustallaan ovat niin Descartesin kuin Malebranchin varjotkin. Hän oli saanut vaikutteita Rousseaulta, mutta erosi tästä siten, ettei uskonut ihmisen luonnolliseen hyvyyteen eikä mielen annettuihin ”sisäisiin ideoihin” vaan uskoi, että ihminen itseään ja ulkomaailmaa havainnoivan järkensä (tästä kaiketi alun perin luonnehdinta refleksiivinen filosofia) avulla tulee hyväksi tai pahaksi tai joksikin tältä väliltä. Lisäksi Maine de Biran oli saanut stoalaisia vaikutteita.

Maine de Biran korosti tietoisuutta tahtovana. Kokemus joka mielellä on itsestään on tahto tai pyrintö, joka kohtaa vastustusta ja joutuu näin taistelemaan tietään eteenpäin. Tahdon taistelun mahdollistaa ihmiselle tyypillinen ominaisuus, vapaus, joka erottaa hänet Maine de Biranin mielestä eläimistä. Yksinkertaistaen, hän, tahtoa ja sen valintoja korostaessaan ponnistaa yhtäältä Descartesin luoman tietoisuusfilosofian alustalta muuttaen lauseen cogito, ergo sum lauseeksi volo, ergo sum ja luo toisaalta edellykset esimerkiksi niille filosofisille teemoille, joihin myöhemmin Sartre kiinnitti huomiota.

Maine de Biranin minä oli eräänlainen transsendentaalinen minä. Se ei ollut aineeton sielu, mutta ei myöskään ruumiin toiminnoiksi palautuva ilmiö. Minä oli se tietoisuuden kokemus, jossa tietoisuus tulee tietoiseksi tahtomisestaan ja valinnoistaan.

Myöhemmällä iällään Maine de Biran kehitti uskonnonfilosofiaa, jolle ole tyypillistä syvä kristillinen vakaumus ja filosofinen agnostismi. Uskonto ei ollut hänelle argumentatiivinen elämänalue vaan tahdosta tietoisen minän tunne itsestä suhteessa Jumalaan.

Tässä Maine de Biranin filosofia muistuttaa myös Fichten ajattelua, jossa minän aktuaalisaatiot ovat Jumalan aktuaalistumisia.

Maine de Biranin seuraajiksi asettuivat spirituaalisen ja samalla radikaalisen filosofian edustajat, joita Ricoeurin gradun tähdet edustivat. Heidän perinnettään parhaan tietämäni mukaan myös Lycee Henri IV:n filosofian opettajana toiminut Alain välitti Sartrelle ja Beauvoirille, Simone Weilille, Merlay-Pontylle, Ricoeurille ja Mikel Dufrennelle.

Sitä kautta se siirtyi postmoderniin keskusteluunkin, muun muassa herra J. Derridan, Paul Ricoeurin entisen tutkimusassistentin ajatteluun.

43. Hurskaat kyyneleet ja ympäritunnustukset

John D. Caputo esittää teoksessaan Prayer and Tears of Jacques Derrida. Religion without Religion (Indiana University Press 2003) ensisilmäykseltä yllättävän väitteen, jonka mukaan aikamme tunnetuimman postmodernistin, syksyllä 2004 kuolleen Jacques Derridan tärkein kysymys on sama kuin Augustinuksen esittämä ”Ketä rakastan kun rakastan Jumalaani?”

Caputo viittaa Derridan 90-luvulla julkaisemiin omaelämäkerrallisiin teoksiin, joiden englanninkieliset nimet ovat Circumfession ja Memoirs of the Blind.

Teoksissa Derrida kertoo olevansa Augustinuksen synnyinmaassa, nykyisessä Algeriasssa syntynyt ympärileikattu juutalainen, jonka alkuperäinen nimi on Elija ja joka sai alkeiskoulutuksensa juutalaisessa koulussa, tosin hepreaa inhoten kuten Augustinus kreikkaa.

Vaikka hän yhtäältä onkin pariisilainen vasemmistolainen muoti-intellektuelli ja ateisti, hän kuvaa olevansa Augustinuksen lailla monien kyynelten lapsi, jonka elämästä hurskas äiti, on kantanut syvää huolta. Derrida väittää, että häntä on luettu virheellisesti, sillä ei ole huomattu, miten tärkeää hänelle on hänen oma yksityinen uskontonsa, josta kukaan, ei edes hänen äitinsä, ymmärrä mitään.

Moni filosofisen koulutuksen saanut henkilö heittäisi Derridan kirjat jo yllä olevan ilmoituksen perusteella vapaa-ajan viihdelukemiston joukkoon ammattikirjallisuuden joukosta. Onhan puhe yksityisestä uskonnosta, josta kukaan ei ymmärrä mitään Ludwig Wittgensteinin esittämän yksityisen kielen argumentin valossa merkki siitä, ettei henkilö ole halukas harjoittamaan filosofista keskustelua.

John D. Caputo kiteyttää juutalaiseksi Augustinukseksi luonnehtimansa Derridan yksityisen uskonnon tavalla, jonka retorinen tehokkuus käy parhaiten ilmi alkukielisenä lainattuna:

The passion of the promise resonates in every sentence he writes, yes, and in every fragment of a sentence, yes, every word and shard of a word, every play and yes, every argument. We will read him less and less well unless we hear the yes that punctuates and acccents the text, the yes to the promise that resonates throughout all his works, a yes first, a yes last, a constant yes. Oui, oui. The yes comes from him to us, to ”you” (he means us), and to him from a distant time and place, from who knows where. He is ”convoking, invoking, provoking,” we are responding, yes, language is happening, il y a la langue, the impossible is happening, yes, the tout autre is breaking out (UG, 124/ AL, 296-97). Yes, yes. Oui, Oui. Amen. That is Derrida’s prayer, yes, amen, a very old and ancient Hebrew word. Amen to the God of amen (Isaiah 65:16), the God of yes, ”Jah”-weh, yes first and last, yes, yes, according to an Irish/German, Catholic/Jewish/Islamic, slightly atheistic prophetic tradition.

Caputon tulkinnan mukaan Derrida ei ole ainoastaan juutalainen Augustinus, vaan myös erämaaisä, jonka ajattelu on syvästi juurtunut niin sanotun negatiivisen teologian apofaattiseen eli Jumalasta vaikenemisen ilmaisutapaan. Edelleen, apofaattisuus liittyy messiaanisuuteen, uuden taivaan ja maan tulemiseen, johon liittyvät niin uskonnollinen lahja kuin ympärileikkauskin.

Derridan uskontoon ja Caputon tulkintaan siitä voi suhtautua monella tavalla.

Joku voisi todeta, että kyseessä on jälleen uusi postmoderni mainostemppu, sofismia ja retoriikkaa, joka ei ole luonteeltaan vakavaa filosofiaa eikä oikealla tavalla tulkittua rationaalista argumentaatiota vahvistavaa retoriikkaa: ”Kas kun ei hae Notre Damen tuomiorovastiksi, olisihan se sopivasti Augustinuksen elämäntarinaa muistuttava huipentuma moisille sekoiluille.” Joku taas voisi hämmästellä Derridan uskoontuloa.

Molemmat asennoitumistavat ovat jonkin verran oikeutettuja. Derridan ajattelu on ehkä filosofiaa, mutta ei samassa merkityksessä kuin tätä alaa harjoitetaan esimerkiksi suomalaisissa yliopistoissa. Siihen liittyy vetoavaa retoriikkaa, mutta toisin periaattein kuin filosofisen retoriikan oppikirjassa. Derridan ”uskonnollinen” käänne on yllättävä, mutta siinä ei ole kysymys uskomisesta samassa merkityksessä kuin perinnäiset uskonnot asian ymmärtävät. Toisin kuin Augustinus, joka kirjoitti Tunnustukset (Confessiones), Derrida esittää ”ympäritunnustuksia” (Circumfessions). Kyseessä on pikemminkin jonkinlainen analogia, kuten Caputon teoksen alaotsikko ”Religion without religion” vihjaakin.

Selostaessaan Derridan ”uskontoa” Caputo lähtee etenemään tämän kuuluisan termin différance merkityksestä. Caputon tulkinnan mukaan différance muistuttaa merkitykseltään Platonin olevaisen syntyä ja rakennetta kuvaavassa Timaios-dialogissa esiintyvä khôraa, josta Derrida on julkaissut keskeneräisiä artikkeleita.

Platonin mukaan on olemassa kolmenlaista olevaa.

Olevista ensimmäinen on käsitettävä ja teoreettinen oleva. Käsitettävä oleva on malli, jota luojajumala eli demiurgi katsoo työstäessään maailman.

Toinen oleva on demiurgin käsitettävän mallin mukaisesti tekemä aistittava maailma, se todellisuus, joka on näkemisemme, kuulemisemme, haistamisemme, maistamisemme ja koskettamisemme kohde.

Kolmas oleva on tila, jossa todellisuuden tekeminen tapahtuu, tila, johon liittyy käsitettävien muotojen vastaanottamisvalmius, mutta johon itseensä ei sisälly mitään käsitettävää ja joka itse ei ole muoto. Tätä tilaa Platon kutsuu nimellä khôra.

Uskonnollisessa yhteydessä differance merkitsee sitä, että Derrida jakaa uusplatonistisen Plotinoksen ja kristillisten apofaattisten, negatiivista teologiaa harjoittavien erämaaisien näkemyksen Jumalasta vaikenemisesta.

Hän jää kuitenkin tähän vaikenemisen tilaan. Hän ei hyväksy mystikoiden esittämiä näkemyksiä olevaisen takaisesta olevasta, joka esimerkiksi mestari Eckhartin mukaan on ei-oleva, mikäli se asetaan sen yhteyteen, jota tavallisesti ajattelemme olevaksi.

Hän hyväksyy ajatuksen Täysin Toisesta (the Wholly Other, tout autre) , mutta ei näkemystä, jonka mukaisesti Täysin Toisen nimi on Jumala.

Derridan suhde khôraan on: ”Kuka olet, Khôra?” Samalla tavoin kuin différance on Derridalle määrittelemätön, nimetön ja merkityksetön, siten myös khôra on hänelle kokonaan toinen vailla nimeä ja merkitystä.

Caputon tulkinnan mukaan Derridan ajattelun apokalyptinen ja messiaaninen luonne sekä siihen sisältyvä ympärileikkauksen ajatus selittyvät negatiivisen teologian teemoista muistuttavan différancen avulla. Määrittelemätön ja nimetön paljastaa määritellyn ja nimetyn aikakautemme. Irtautuessamme siitä, mikä on nimettyä ja määriteltyä, astumme kokonaan toiseen. Tämä merkitsee erämaahan kulkemista, erämaan hengellisyyttä. Se merkitsee myös ympärileikkausta eli dekonstruktiota, sitä, että se, mikä on rakennettu, puretaan.

Yksi esimerkki ylläolevasta on Derridan muistelmallisissa kirjoituksissaan esittämä irtiotto juutalaisuudesta. Irtaantuminen juutalaisuudesta on merkinnyt hänelle dekonstruktiota ja todellista ympärileikkausta, jonka seurauksena hän on juutalainen olematta juutalainen.

Irtautuminen juutalaisuudesta on merkinnyt juutalaiseksi tulemista, koska irtautuminen merkitsee dekonstruktiota ja dekonstruktio merkitsee ympärileikkausta. Ajattelumme, sanojemme ja yhteiskuntamme rikkaudet hylätään ja erämaassa huudetaan tie kokonaan toiselle.

Erämaassa ihminen asettuu sokean uskon, siihen, mitä ei voida tietää suuntautuvan passion, ja odotuksen eli rukousten ja kyynelten tilaan. Kokonaan toisen tuleminen, se, että jotakin on tulossa on messiaaninen ilmiö, johon dekonstruoiduilla/ympärileikatuilla, khôraan/erämaahan on yhteys. Kokonaan toista ei voi määritellä, koska se liittyy tulevaisuuteen eikä nykyisyyteen, joka mahdollistaisi määritelmät.

Messiaaninen kokonaan toinen on tulevaisuudessa, jota ei voi nähdä, vaan johon suuntaudutaan sokeasti. Nykyisten mahdollisuuksien näkökulmasta kyseessä on usko mahdottomaan. Tästä määrittelemättömyydestä huolimatta Derridan kirjoitukset viittaavat siihen, että hän ajattelee kokonaan toisen liittyvän oikeudenmukaisuuden toteutumiseen.






44. Sotilas jo syntyessään

J. Michael Cleverleyn Lauri Törni. Syntynyt sotilaaksi (Otava 2003) on kiinnostava amerikkalaisnäkökulma Suomen historiaan. Suomalaiselle se tarjoaa näkökulman Törnin vaiheisiin Amerikassa. Ei ole vain niin, että Törni oli ilmeisesti ainoa suomalainen sotilas, josta puna-armeija lupasi palkkion. Hypättyään 1950 Venezuelasta purjehtivasta laivasta Alabaman Mobilen kohdalla ja uituaan rantaan Törni rakensi Yhdysvalloissa uran, jonka seurauksena hänestä tuli sielläkin kansallissankari, Hollywoodtähti. Hän on Robin Mooren romaanin Vihreät baretit ja sen pohjalta tehdyn elokuvan Kornie.

Törnin tarinaa lukiessa havahtuu siihen, että on olemassa eksistenssitaso, joka muodostuu tappelemisesta ja sen etsimisestä. Tällaiselle henkilölle sota muodostaa suuren seikkailun näyttämön. Kun on itse tottunut ajattelemaan sodankäyntiä pikemminkin sotamies Riitaojan näkökulmasta, asia on melko uusi.

Olen tähän toiseen näkökulmaan joskus ennenkin tosin tutustunut. Helsingin pommituksissa lapsena pelänneet tuntemani henkilöt saivat sieluunsa pysyvän vamman ja välittivät sen aina kolmanteen ja neljänteen sukupolveen asti. Mutta joku Olavi Paavolainen saattoi kranaattitulessa ihastella Metsätähden estetiikkaa. Kun tuttava toi hylsystä valmistamansa sateenvarjotelineen lahjaksi ja näytin sitä Laitilan Kakelle, tämä totesi rauhallisesti: Jaa keskiraskas, näitä tuli niskaan, kun oltiin kahvilla Äyräpäässä.

Törnin tempauksiin liittyvistä kuvauksista useimmat sisältävät raakuutta, jonka kiinnostuneet voivat katsoa itse kirjasta. Osa on hulivilimenoa. Saavuttuaan 1964 Etelä-Vietnamin Chau Langiin, itselleen tuntemattomaan paikkaan, Törni ensitöikseen katseli kiikarilla maisemia. Silmiin osui läheisellä vuorella Vietkongin lippu. Päätti, ettei asuisi leirissä, johon se näkyy. Kokosi porukan ja kävi hakemassa lipun viidakosta ennen kuin alkoi purkaa kamppeitaan.

Törnin rohkeus herätti myös kysymyksiä. Presidentti Mauno Koivisto, joka kuului jonkin ajan Törnin porukkaan jatkosodassa, pohtii, että loppujen lopuksi komppaniaa johdettiin aika huonosti: jos johtaja on koko ajan edessä, niin miten suu sitten pannaan, jos tämä kaatuu? Mannerheim tiesi tämän, vaikka osoitti näkyvää rohkeutta tulituksessa. "Ei pommi osu ylipäällikköön, hän lausui." Airo puolestaan painotti, että suomalaisia johdetaan luottamalla näihin. Nykyisin kaikessa työhönotossa painotetaan, että ota aina itseäsi parempi. Jos olet johtaja, niin pyri pitämään turpasi kiinni. Jos tulee epäonnistumisia, avaa sitten suu ja sano, että maxima mea culpa, mutta mitenkäs tästä taas päästäisiin eteenpäin?

Hannu Raittila on esseekokoelmassaan Liikkumaton liikuttaja huomauttanut, että Mannerheim oli yleisesikuntaupseeritutkintoa suorittamaton vanha rintamakomentaja kun taas innokkaimmat kenraalit olivat saaneet koulutuksensa maailman hienoimmissa sotilasakatemioissa, Airokin Pariisissa. Vanha herra pisti nuoremmat huippuosaajat kuriin näiden jo suunnatessa Murmanskiin. Raittila esittää, että liikkeenjohdossa pitäisi olla näitä elämän kouluttamia, kenties tutkintoja vailla olevia vanhoja setiä. Alle 40-vuotiasta miestä ei pidä päästää johtamaan, koska mies kypsyy vasta siinä iässä - kun on ensin vaihtanut vaippoja ja perehtynyt kodinhoidon termodynamiikkaan ja tajunnut, että miten tässä lopulta käy. Että Wegeliuksen olisi pitänyt olla Riikoselle edes vähän Mannerheim, mutta kun ei oikein irronnut...

Kesällä 1944 Gestapo organisoi Suomeen vastarintaliikkeen Sonderkommando Nord. Sodan päättymisen jälkeen sen päämaja siirtyi Saksaan. Keväällä 1945 Törni toimi Sonderkommando Nordin piirissä purjehtien sukellusveneessä Saksaan. Saksan heikkenevän tilanteen takia Törni kuitenkin turhautui. 20. 4. 1945 mieleen sitten juolahti, että Hitler on komentanut Felix Steinerin 3. armeijakunnan murtamaan venäläisten piiritys Berliinissä. Eikun sinne!

Törni lähti Berliiniin parin kaverinsa kanssa törmäten Flensburgin rautatieasemalla Norjaan vetäytyviin Sonderkommando Nordin rippeisiin. Lähtekää tekin, Törni kehotti, saamatta kuitenkaan lisää kumppaneita.

Toukokuun alussa Törni törmäsi Steineriin. Tuolloin paikalle ilmestyi yllättäen venäläisten kärki. Syntyi sekasorto, jonka seurauksena Törni piilotteli metsissä. Näillä matkoilla vastaan tuli amerikkalainen vartiomies. Törni esitti toiveen liittyä Yhdysvaltain armeijaan, mutta se evättiin ja hänet vangittiin. Vankileiristä Törni pakeni ja livahti Tanskan kautta Ruotsiin ja sieltä kotimaahan.

Törnin sekoilu Berliinin valtauksen yhteydessä tuo mieleen jonkinlaisen interrailmatkailun, jonka ensimmäistä sukupolvea edusti Mika Waltari kirjassaan Yksinäisen miehen juna. Törni edusti toista sukupolvea. Waltari oli kuulemma sodan aikana kauhusta kankeana. Törni ei pelännyt mitään. Hän reissusi kuin nuori Waltari Stambuliin.

Oma sukupolveni, tämä 60-luvun pullamussu, kulki yhtä suunnittelemattomasti paikasta toiseen ympäri Eurooppaa. Jos Baselista Milanoon menevässä junassa kondari kertoi, että tuli Italiassa 24 tunnin junalakko, niin pois vaan ja Zûrichistä Wieniin. Stalingradin veteraaneja tapasi noina aikoina eurooppalaisissa kaupungeissa paljon, sikäli kuin näitä Pauluksen porukoita nyt ylipäänsä voi sanoa paljon jäljelle jääneen.

Joulukuussa 1989 törmäsimme yhden tyypin kanssa Hampurissa. Hän lähti Bukarestiin, minä Prahaan. Kohta oli lehdessä kuva teloitetusta Ceaucescusta. Vaclavin aukio oli täynnä Havelin samettivallankumouksellisia. Tsekkoslovakiaan tullessa junaan saapui aseistettu ryhmä vaatimaan, että pitää vaihtaa paikallista rahaa. Karjuin, että olen sopinut teidän suurlähettiläänne kanssa, ettei tarvitse vaihtaa ja jos tarvitsee, niin tuossa on Italian liiroja. Ei tarvinnut. Kun rautatieasemalta kysyi lippuja Budapestiin, sanottiin, että mene Cedokiin, valtiolliseen matkatoimistoon. Cedokissa sitten kerrottiin, että ei se tämä toimisto ole vaan toinen Cedok. Toinen Cedok, joka sijaitsi jossakin toisessa päässä Kaarlensiltaa, Mozartin räkälän Villikissan lähellä, oli tietenkin kiinni. Yöllä sitten junassa, jossa oli istuinosa selkää ja selkänoja takapuolta vasten, kyseltiin lippuja. Kollega, kollega, kondari sanoi osoittaen seuraavaa vaunua. Seuraavan vaunun ovi oli kuitenkin lukossa.

En kokenut noita matkoja vaarallisiksi eivätkä ne sitä olleetkaan. Kiinnostavaa on se, että jollekin Törnin tyyppiselle henkilölle todella vaarallisissa olosuhteissa matkaaminen oli jonkinlaista jännää reilaamista.

Vaaratilanne tuntuu kyllä yleensä vasta jälkeenpäin pelottavalta myös henkilöstä, joka ei ole keskimääräistä rohkeampi. Tämä ei kuitenkaan selitä sitä, että on todella ihmisiä, jotka ovat syntyneet sotilaaksi, kuten Cleverley rubrikoi. Kummallinen eksistenssitaso, kummallinen ihmistyyppi. Vääristymä tästä ovat sitten ne sotahullut, jotka on ihmishenkien kyseessä ollen sijoitettava rättivaraston päälliköiksi.

Eksistenssitasot, Kierkegaardille, ovat mahdollisuuksia, jotka koskevat suurinta osaa ihmisistä. Sotilaan eksistenssin tutkiminen on tärkeää, koska se on mahdollisuus, joka on suurimmassa osassa meissä. Se on myös yksi aikakauttamme määrittävistä tekijöistä niin sanotussa suuressa maailmassa.

Se, että sotilaan eksistenssitaso on kussakin oleva mahdollisuus, tulee ilmeiseksi esimerkiksi siten, että Törnin tarina ei jätä kylmäksi. Se löytää kosketuskohdan lukijassa, joko torjuttavana tai kiehtovana tai sekoituksena näistä.

Olisivatko Törnin tyyppisen henkilön ominaisuudet "kanavoitavissa" ympäristöissä, jotka eivät ole väkivaltaisia. Voiko niitä syntyä väkivallattomissa ympäristöissä?


45. Armotalous

Onko optio ane? No ei ole, mutta ajatukseen sisältyy metaforista voimaa, ja näiden ilmiöiden tarkasteleminen vertauskuvallisesti suhteessa toisiinsa tuntuu valaisevalta.

Myöhäiskeskiaikainen ane on anteeksianto eli indulgenssi, jonka voi ostaa hyvien tekojen ylijäämävarastosta. Takana on ajatus, jonka mukaan jotkut ihmiset ovat sankarillisia ja ylittävät hyvyydessä sen, mihin ihminen tavallisesti luonnollisin voimin yltää. Monet ihmiset eivät oikein saa minimiäkään täyteen. He voivat kuitenkin parantaa asemiaan ostamalla hyvien ihmisten ylimääräistä hyvyyttä itselleen. Saadulla rahalla aneenmyyjä voi rakentaa hienon armotalouden keskuskonttorin ja muuta mukavaa.

Optio on kannustin, jonka arvo riippuu markkinoista. Siihen ei ensisilmäykseltä liity ongelmia. Ongelmat liittyvät pikemminkin kasinotalouden luonteeseen ylipäänsä, siihen, että pörssi ei ole muusta maailmasta erillinen todellisuus

Monien omaksuman uskomuksen mukaisesti maailma menee parempaan suuntaan vapaan markkinatalouden myötä. Menestys tässä pelissä merkitsee menestystä myös hyväntekemisen markkinoilla.

Tätä voi perustellusti epäillä, koska on paljon esimerkkejä siitä, että maailma ei toimi niin kuin tässä uskomuksessa oletetaan.

Toiseksi, option arvon määrittävät markkinat, jotka liittyvät kulutukseen. Jotkut ajattelevat niin, että kuluttaja on suurin syyllinen koko touhusta, koska ostaa tuotteita, joiden tuottamistoiminta on pörssissä. Ajatus on sumutusta sikäli, että jos niin olisi, miksipä markkinointi olisi ensimmäisiä tehtäviä yrityksessä. Totta kai kyse on aktiivisesta kulutuksen manipuloimisesta eikä yritys voi vetäytyä vastuustaan sillä, että kuluttajat tahtovat tätä. Kyllä kyseessä on kahden kauppa – ja kolmannen korvapuusti.

Suomessa kohua on herättänyt energiayhtiön optiot. Kyse on perustarpeesta, jonka hinnannousun uudet perusteet ilmoitetaan kvartaaleittain yhtä varmasti kuin urheiluruutu. Aina löytyy jokin peruste nostaa hintoja, oli tilanne maailmalla ja maassa mikä olisikin. Valtio omistaa suuren osan tästä toiminnasta, eli siis käytännössä tukee tätä toimintaa.

Vaaleissa kyllä näytetään. Ja höpön löpön. Tuolle jutulle ei näytä kukaan eikä mikään mitään eikä missään.

Energiayhtiön menestys pörssissä johtuu siitä, että tavara käy kaupaksi ja ostajat ovat jatkuvan hinnannousun armoilla. Ei ihme, että sapettaa ja lujasti, ja tässä yhteydessä optioilla menestyvä koetaan jonkinlaiseksi loiseksi. Suuttumus hakee kohdettaan ja kulkee kuin ritsoilla ammuttu kivi ohi varsinaisen maalinsa, joka olisi tämä koko hela systeemi eikä joku vaivaiset 4 miljoonaa kuittaava pikkutekijä.

Pienemmillä optioilla olisi varmastikin helpompi hengittää. Ne eivät ole myöskään johtamisen näkökulmasta onnistuneesti mietittyjä viestejä. Oikea suuttumuksen aihe on se, että minä - und kan nicht anderes - ja sinä maksamme takuut sille, että sijoittaja sijoittaa. Sen sivuvaikutuksena syntyvät myös mehevät optiot.

Optiot ja aneet liittyvät metaforisesti toisiinsa myös siten, että molemmat lupaavat rahan kautta syntyvää onnea.

Pitääköhän tuo juttu paikkansa? Eiköhän pelkästään yleinen mielipide ole pitänyt huolta siitä, että monet optioillaan rikastuneet eivät saavuta onnea.

Viimeaikaisista filosofianhistoriallisista tapahtumista tulee mieleen kaksi teemaan liittyvää juttua. Tullessaan ensimmäisestä maailmansodasta Ludwig Wittgenstein luopui perinnöstään sisarustensa hyväksi. Kyse ei ollut aivan pikkusummasta. Vuonna 1920 tehdyn arvion mukaan Wittgensteinin omaisuus oli 200 miljoonaa dollaria, siis henkilökohtainen omaisuus, jonka kaltaisen kuvittelemiseksi ei nykyisten optiomiljönäärien mielikuvitus ole kyllin rikas. Ludwig Wittgensteinin mukaan tuollainenkin summa rahaa oli kuitenkin mitätön juttu verrattuna siihen, että ihmisen pitäisi selvitä maailmasta selväjärkisenä.

Myöhemmin Ludwig Wittgensteinin ensimmäisessä maailmansodassa kätensä menettänyt pianistiveli Paul osti osalla rahoista aneen, joka vastasi 2 % Itävallan silloisesta kultakannasta. Järjestely takasi maahan jääneille siskoille Helenelle ja Herminelle oikean rodun ja turvallisuuden. Ludwigkin kävi asiaa juuri saamansa Britannian passin turvin Berliinissä järjestelemässä. Kerrotaan että apua antoi Arthur Seyss-Inquart, paha mies, joka myöhemmin hirtettiin Nürnbergissä. Historian ivaa on, että hänet vanginneiden kanadalaisten upseerien joukossa oli John Stonborough, Ludwig Wittgensteinin sisarenpoika.

Toinen filosofianhistoriaan liittyvä detour on se, että Wittgensteinia lujasti vastustaneen Karl Popperin opit, jotka puolustivat avointa yhteiskuntaa ja kansalaisvaikuttamista, antoivat mahdollisuuksia sovelluksille, jotka ovat niille varsin vieraita. Popper oli Margaret Thatcherin mielilukemista. George Soros sovelsi sijoituksissaan Popperin falsifikaatio-oppia ja sijoitti sinne, mikä oli kestänyt falsifikaation eli laman parhaiten, vakuutusyhtiöihin.

Mutta palatkaamme lopuksi alkuun. Jos uskomme, että kasinotalous tuottaa onnea, ilmestyy horisontista vaarallisen lähelle ajatus, että ane on kilowattitunnin hinta. Sikäli uskonpuhdistajat olivat oikeassa, että tällaisen uskomuksen ja siihen liittyvän emäkieron pelin syvällejuurtuneisuus on niin syvää, että kaikki muuttuu energiakysymykseksi. He katsoivat, että ainoa vastalääke on se, mihin Paavali viittasi termillä dynamis.




46. Totta joka sana?

Joku voi sanoa, että hänen puheestaan on joka sana totta, mutta Donald Davidsoniin tämä ei tekisi vaikutusta. Totuus kun on hänen mukaansa lauseen, ei sanojen ominaisuus.

Kiinnostava huomautus, joka muistuttaa nominalistien, ainakin William Ockhamin käsitystä kielestä - siihen ei usein kiinnitetä huomiota, kun nominalismi esitetään näkemyksenä, jonka mukaisesti yleiskäsitteet eivät ole olemassa vaan ainoastaan yksilöoliot. Ockhamin terministisessä logiikassa sanojen merkitys johdetaan lauseista. Kieli kokonaisuutena tekee elämästä merkityksellistä ihmetellessämme, että millä oikeudella sanomme kahta jänistä jänikseksi, jos vain yksilöoliot ovat olemassa.

Davidson kirjoitti vaikeatajuisia filosofisia esseitä. Yksi hänen tunnetuimmista ideoistaan on tekojen selittäminen kausaalisesti siten, että intentiot ja motiivit eivät ole vain reasons vaan causes. Mielen toiminnat ovat lailla selitettäviä, mutta laki on useimmissa tapauksissa vaikeasti ilmaistavissa. Mielen toimintoja vastaavat fyysiset toiminnot, joita niitäkin säätelevät lait.

Vastaavuudesta huolimatta emme tunne, näin luulisin Davidsonin ajatelleen, lakia, joka linkittää fyysisen ja psyykkisen toisiinsa, niin lainomaisista ilmiöistä kuin molemmissa onkin kysymys. Mielen toiminnot ovat supervenienttejä tai emergenttejä suhteessa fyysiseen. Jokaista mielen toimintoa vastaa fyysinen (aivo)toiminto, mutta emme tiedä, miten tämä vastaavuus muodostuu. Lisäksi kuvaukset aivotoiminnoista ja mielen toiminnoista ovat erilaisia.

Davidson oli Willard van Quinen oppilas. Quine oli se filosofi, joka Yhdysvalloissa liittyi Fregen ja Russelin aloittamaan niin sanottuun analyyttiseen perinteeseen. Hän opetti Harvardissa, ja melkein kaikki merkittävät amerikkalaiset filosofit olivat hänen oppilaitaan. Ehkä sen takia Georg Henrik von Wright luonnehti häntä suurimmaksi elävistä, silloin kun vielä molemmat elivät.

Quine tuli kuuluisaksi ensin logiikan tutkimuksistaan ja erityisesti paperista Empirismin kaksi dogmia. Hän arvosteli siinä loogisen positivismin piirissä kannatettua erottelua analyyttisiin ja synteettisiin totuuksiin. Analyyttinen totuus on "kaikki poikamiehet ovat naimattomia". Quinen mielestä analyyttisetkin totuudet sisältävät lausumattomia kokemukseen perustuvia ainesosia eikä näin ollen synteettisten totuuksien suhteen tehtyä kuilua voi tehdä.

Muita ideoita, joista Quine on kuuluisa, on radikaalikäännösteesi, jonka mukaisesti kääntäessämme kielestä toiseen emme voi olla varmoja, olemmeko kääntäneet kaiken. Aina voi jäädä huomaamatta merkityksiä, jotka vain äidinkieliyhteisö tuntee. Tätä näkemystä muun muassa Davidson lujasti vastusti.

Edelleen Quinen holismi merkitsi sitä, että hänen mielestään olympolaiset jumalat ja kvarkit ovat yhtä uskottavia, mutta se viitekehys, jossa kvarkit esiintyvät, on perinjuurin uskottavampi kuin se, jossa olympolaiset jumalat. Tästä syystä kvarkkeihin kannattaa uskoa. Ei sana vaan lause!

Quine ei hyväksynyt modaalilogiikkaa vaan koki sen synnissä siinneeksi. Hän onkin yksi Jaakko Hintikan voimakkaimmin arvostelemista filosofeista. Hintikan mukaan Quinea on esitelty "muka" logiikkona, vaikka hän ei ole saanut aikaiseksi alalla mitään rakentavaa. Sen sijaan Quinen esittämä kritiikki on ollut inspiroivaa.

Tietoteoriassaan Quine edusti naturalismia tai fysikalismia siten, että hänen mielestään fysiikka on tieteiden malli ja myös ihmisen tietoa koskeva tutkimus tulee suunnata sen mukaisesti. Se mitä on olemassa, on kaikki, mutta tähän ei tule lisätä minkäänlaisia kuvitelmia eli mahdollisuuksia.

Kovia poikia! Yhtenä seurauksena on ollut se, että logiikka on muodostunut omaksi alakseen ja irronnut filosofiasta. Yhteen aikaan mitään muuta ei tehty. Oltakoon Hintikan modaalilogiikasta mitä mieltä ollaankin, mielestäni sen kiinnostavaa on se, että se pyrkii tuomaan siitä irronneen logiikan takaisin filosofian osaksi. Jos nimittäin Quinen ja kumppaneiden otetta voisi luonnehtia filosofiseksi logiikaksi, Hintikan kirjoitukset ovat pikemminkin logistista filosofiaa. Se mikä kummastakin lähestymistavasta tekee kysymyksiä herättävän ainakin kaltaiselleni maallikkolukijalle, on, että kovin vähän itse välineistöstä jää käteen. Kaikki se, mitä tuntuu kiinnostavalta, on sanottu ilman loogista välineistöäkin, kuten esimerkiksi, että koettaessamme käsittää maailmaa voimme käyttää mielikuvitusta ja kuvitella sen toisenlaiseksi kuin se on.

47. Valtiollisia mietteitä

Koetin miettiä, onko suomalaisen filosofian historiassa jokin alusta alkaen esiintynyt "suuri linja", mutta ei sitä oikein näytä olevan.

Ensimmäinen Auran Akatemiassa puolustettu väitöskirja oli Discursus politicus in prudentia. Laatija oli Wexionius, joka koetti opettaa kansaa kohtuullisuuteen yhteistuumassa Pietari Brahen kanssa. Ellen aivan väärin muista, De prudentia on ensimmäinen Suomessa painettu kirja. Täytyy katsoa Tuija Laineen tutkimuksista.

Ajan tavan mukaan professorin kirjoittamaa tutkielmaa puolusti joku opiskelijoista, tässä tapauksessa Enevaldus Svenonius, josta Seppo J. Salminen on kirjoittanut upean kaksiosaisen tutkimuksen.

Svenonius julkaisi myöhemmin barokkisen laajan tuotannon ja hänen ideoitaan käsitteli myöhemmin muun muassa Eino Kaila. Kaila kiinnitti huomiota keskusteluun, jonka Svenonius kävi Terseruksen kanssa tuonelaan laskeutumisesta. Terserus kannatti metaforista tulkintaa, jota vastaan Svenonius hyökkäsi. Hintana metaforisen tulkinnan puolustamisesta oli viran menetys.

Filosofian professuuria hoiti Nicolaus Laurentii Nycopensis. Jos jotain suurta linjaa pitäisi etsiä, se lienee logiikan tutkimus, joka oli Nycopensiksen ala. Hän kannatti niin sanottua ramismia, joka oli suosittu 1600-luvun pohjoismaisissa yliopistoissa.
Ramismi oli Aristoteleen syllogistiikkaa riittämättömänä pitänyt oppi, joka tahtoi etsiä tieteelliselle ilmaisutavalle välineistöä retoriikan argumentaatiosta. Jo ennen Ramusta, joka idean muotoili, samantyyppinen näkemys esiintyi useilla renessanssihumanisteilla, joista yksi äänekkäimmistä oli Lorenzo Valla.

Mietteeni jäivät siis köykäisiksi ja edessä on tyhjän paperin kauhu. Identiteetin ja selityksen etsiminen menneisyydestä ei onnistunut enkä ole tilaisuudessa ilmoittaa yleisölle löytäneeni jotakin kiinnostavaa.

Kiinnostavammaksi illan hämärtyessä muodostui kysymys suomalaisten suhtautumisesta Venäjään. J. J. Tengström, joka oli Auran Akatemian kasvateista vaikutusvaltaisimpia, on kiinnostava esimerkki niin sanotusta takinkääntämisestä ja joku voisi sanoa rähmälläänolosta. Entinen Ruotsin kuninkaan uskollinen liehakoitsija muutti 1808 asennettaan siten, että kehotti seurakuntalaisia olemaan vastustamatta maahan tunkeutuvia venäläisiä. Ensimmäisenä vertaistensa joukossa hän oli tervehtimässä keisaria. Hänestä tehtiinkin arkkipiispa ja aatelismies, jonka tehtäväksi annettiin Venäjän etujen valvonta Suomen suuriruhtinaskunnassa.

Matti Klinge toteaa teoksessaan Professoreita osuvasti, että Tengströmin näkemys on noussut arvoonsa vasta toisen maailmansodan jälkeen. Sen jälkeen voimaan tuli Tengströmin linja.

Siinä on hyvät puolensa. Mutta jos katsoo, kuka oli väkkärimmästä päästä väkeä, niin ei ole Gustaf Mauritz Armfeltin voittanutta. Tämä Kustaa III:n suosikki ja Anjalan liiton suuri arvostelija liittyi keisarin palvelusväkeen ja ensimmäisen kohtaamisen jälkeen koki herätyksen, että keisari onkin suuri enkeli.

Veijo Meri on todennut hyvin tällaisesta käytöksestä: siinä ollaan koko ajan linjassa, mielipide ei muutu. Mutta sama mielipide, joka ensin sanottiin länteen, sanotaan nyt itään.

Nämä suuret linjat tulivat mieleen myös siksi, että valtiovarainministeri Katainen esitti tässä taannoin ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun avoimammeksi tekemistä. En tiedä, pääsemmekö näistä perinteistä irti, onhan historiaamme paalutettu kova logiikka ja mielipiteen periksiantamattomuus.




48. Filosofian kuolema?

Suurin osa 1950-luvun jälkeisen filosofisen keskustelun kuuluisimmista henkilöistä ovat kuolleet 2000-luvun alussa: Donald Davidson, Jacques Derrida, Hans-Georg Gadamer, Willard V. Quine, John Rawls, Paul Ricoeur...


Kesällä 2007 kuoli yksi tunnetuimmista, Richard Rorty.

Rortyn nimeen ja työskentelyyn liittyy myös itsensä filosofian kuolemaksi joidenkin kokema ajattelutapa, jonka muistomerkki on hänen teoksensa Philosophy and the Mirror of Nature (1979). Rorty esitti käsityksen, jonka mukaisesti filosofia ei voi enää olla platonisen tradition mukainen luonnon peili, jonka avulla muodostamme olevaisen kuvan. Sen sijaan filosofian tehtävä on edifioida ihmisiä, jalostaa näitä selviämään kovassa maailmassa.


Myöhemmin Rortyn ideaa alettiin kutsua nimellä uuspragmatismi. Sen näkökulmasta filosofia on hengissäselviämistä. Sen suuntaa ei näytä platonismi vaan darwinismi. Meillä ei Rortyn mielestä ole suoraa yhteyttä siihen, miten asiat ovat, ei tietoa sanan klassisessa merkityksessä. Maailmaa ei voi, kuten klassisessa filosofiassa, esittää, vaan sen sijaan siinä eletään.

Kielen avulla.

Ihminen on nimittäin Rortyn mielestä eläin, joka koettaa tulla toimeen ympäristönsä kanssa. Tähän tarkoitukseen ihminen kehittää välineitä, joista tärkein on kieli.

Rortyn mielestä ympäristön kanssa ei tulla kuitenkaan toimeen kynsin hampain vaan asioita ironisoimalla. Kaikkien maiden ironikot, liittykää yhteen! Olkaa yhtä ystävällisiä toisillenne ja kääntäkää maailma päälaelleen, kyllä se siitä.

Ironiasta muodostuu ihmisten välisen solidaarisuuden perusta, jota Rorty tarkastelee viimeisessä teoksessaan Philosophy and Social Hope (1999)




49. Mielipidetekniikkaa

Pierre Bourdieu lausuu teoksessaan Vastatulet (Like 1999), että yhteiskuntatiede on muuttunut mielipidetekniikaksi, jonka syvällisyys muistuttaa vaalivalvojaisten selostamista.

Olen äreä herra siitä, että erilaisten mielipidekyselyiden perusteella tehdään ratkaisuja sen suhteen, mihin suuntaan tulisi lampsia. Tällainen merkitsee just nappiin mielipideteknokratiaa, joka vieraannuttaa julkisia instituutioita siitä, miten asiat todella ovat.

Se miten asiat todella ovat on yhtäältä vakiintunutta ja perinnäistä, turvallisuushakuista ja muutosta torjuvaa. Toisaalta se on aaltomaista kuin kvarkkien musta kiisseli.

Asiain todellisuus aaltoilee tuulen ja tilan mukaisesti eikä niiden ennustettavuus ole korkeata luokkaa.

Miten yksinäisen ihmisparan tulisi asemoida mielipiteitään, pidikkeitä, joilla mieli roikkuu maailmassa kuin laivan reunasta kiinni pitäen? Eikö olisi vallan hyvä, että mielipiteet seuraisivat moraalia? Mutta mitä on moraali? Immanuel Kant on todennut siihen suuntaan, että jos et tiedä, mitä ajattelisit, ajattele kuten kaikki muut.

Individualistinen ja yksilön arvoa korostava valtavirtaperinne on harhauttanut ajattelemaan, että meillä olisi runsaasti henkilökohtaisia mielipiteitä. Luultavasti suurin osa henkilökohtaisista mielipiteistämme seuraa yleistä ajatusta kuin susi laumaa. Kuten Stanislaw Jerzy Lec huomauttaa: "Rivistä nollia saa helposti ketjun."

Näyttää myös siltä, että asioiksi, joihin väitetään tärkeäksi ottaa kantaa, kohoavat usein kantaanottavan näkökulmasta niin periferiset kysymykset, että mielipiteen muodostamisen kiivaus ja kuumuus selittyy sillä, että asia ei kosketa henkilöä itseään. Meidän on helppo antautua sille, mikä ei haasta. Jos asia tulee lähelle, syntyy kuoreen vetäytymistä.

Suvaitsevaisuus on ollut viime vuosina muotina. Ja kukapa suvaitsevaisuutta vastustaisi? Mutta suvaitsevaisuus tahtoo kovin usein etsiytyä kohti teemoja, jotka ovat itsestä kaukana tai joilla ei ole kovinkaan merkittävää asemaa yhteisössä.

Kun suvaitsevaisuus ja konservatismi törmäävät, voi usein kysyä: onko nyt vapaampi hengittää tai menikö maailma pahemmaksi? Todellako?

Suvaitsevaisuus ja konservatismi ovat aineksia, joista mielipidetekniikka valmistaa pitsaa ja ihmisiä, joilla on sama pohja.

Suvaitsevaisuus on sitä, että suvaitsen jotakin. En siis itse harjoita, osallistu, kannata käsillä olevaa asiaa, mutta annan sille elintilaa, kunhan minun itseni ei pidä, siedän (tolerate).

Koska termi tuntuu hieman hierarkiselta ja herraskaiselta - suvaitsisiko herra tulla syömään? - ja suvaitsijan asemaa valtaistuimen näköiseksi kuvaavalta, voisi asennoitumisen nimen vaihtaa siksi mitä se usein on, piittaamattomuudeksi.

En suvaitse valkosipulia pitsassa vaan on hälläväliä, jos sitä on. Saa sitä laittaa.

Näillä huomautuksilla, jotka ovat yksipuolisia, myönnän, voi olla yhteytensä Bourdieun ideaan siitä, että uusliberalismi on vallankumoukseksi verhottua entisöimistä, jossa kaikkein konservatiivisimmat voimat nostavat päätään. Sen ajamisen keskeisin myytti on globalisaatio, joka merkitsee voimakkaimpien valtioiden vallan kasvua kaikkialla ja josta suurimman maksun maksavat eurooppalaiset työntekijät tuotannon siirtyessä halpatuotantomaihin. Asiaa suvaitaan ja parfymoidaan kielellisesti siten, että ei puhuta irtisanomisesta vaan keventämisestä ja sopeuttamisesta, joka palvelee pitkässä juoksussa yhteistä etua joka on mikä.

Suvaitsevaisuus sopii hyvin konservativismiin, sillä sillä jolla on, on varaa sietää kaikenlaista. Suvaitsevaisuuden ilmapiiriä on siksikin hyvä luoda, että omat toimet tulevat siinä suvaituiksi. Kunhan vain suuren enemmistön suvaitsevaisuus, kokemus itsestä arvovaltiaana, joka voi antaa suurpiirteisesti myöten, kanavoidaan teemoihin ja aiheisiin, joilla ei ole mitään merkitystä pörssissä.

On tietysti toisenkinlaista suvaitsevaisuutta. "Minä suvaitsen Leningradin filharmonikkoja", sanoi mummo Inkerinmaalla.




50. Reformoitu epistemologia

Timo Koistinen selostaa kirjassaan Usko ja tiedollinen oikeutus (STKSJ 2001) niin sanottua reformoitua epistemologiaa seuraavalla tavalla: ”Plantingan ja Wolterstorffin ajatteluun on vaikuttanut 1800-luvun Hollannissa alkunsa saanut suuntaus, jota kutsutaan ’uuskalvinismiksi’ ja jonka mukaan filosofinen ajattelu ei ole uskonnon kannalta autonomista. Uuskalvinistit ovat korostaneet, että filosofinen ajattelu ja teorianmuodostus tapahtuu erilaisten uskonnollis-maailmankatsomuksellisten ennakko-oletusten ja motiivien valossa, joten mitään täysin uskonnollisesti neutraalia filosofiaa ei ole olemassa…Plantingan, Wolterstorffin ja Alstonin teorian yksi keskeisimmistä oletuksista on se, että uskonnollisella uskolla (religious faith, fides) on doksastinen tai episteeminen sisältö. Esimerkiksi Wolterstorffin mukaan varsinainen kristillinen usko, joka on ’paradigmaattisessa muodossaan’ Jumalan lupauksiin kohdistuvaa luottamusta, edellyttää myös tavallista uskomusasennetta, eli sitä, että joitakin Jumalaa koskevia propositioita hyväksytään todeksi. Samoin Plantingan mukaan ”usko (tai luottamus Jumalaan” (belief in God) ja ”usko, että Jumala on olemassa’ (belief that God exists) kuuluvat tiukasti yhteen. Hän toteaakin, että ihminen ei voi luottaa Jumalaan, ellei tämä usko Jumalan olevan olemassa. Samaan tapaan ajattelee Alston…(ss.15-16).”

Plantingan foundationalismista Koistinen lausuu muun muassa seuraavaa: ”1980-luvun alkupuolella Plantinga muotoili klassisen foundationalismin tilalle teorian, jossa rationaalisten perususkomusten ala on laajempi kuin perinteisissä foundationalistisissa teorioissa. Tämä teoria on varsin vapaamielinen sen suhteen, minkälaisia uskomuksia perususkomusten joukkoon voi kuulua. Klassisen foundationalismin hyväksymien perususkomusten lisäksi niiden joukkoon voidaan lukea esimerkiksi muistiin ja ”toisten todistukseen’ perustuvia uskomuksia. Olennaista tässä on se, että Plantingan mukaan myös tiettyjä teistisiä uskomuksia voidaan pitää perususkomuksina: eli niiden hyväksyminen on rationaalista ilman evidentiaalisia perusteita.” (ss.46-47).

Simo Knuuttila ja eräät muut, kuten Robert Audi, ovat esittäneet, että reformoitujen epistemologien oletus Jumalan olemassaoloa koskevan uskomuksen kuulumisesta uskonnolliseen elämänmuotoon on virheellinen. Heidän mukaansa tämä uskomus on uskonnollisen kielen edellytys, mutta ei osa tätä kieltä. Knuuttilan mielestä uskonnollisen elämänmuodon kannalta riittää, että henkilö toivoo Jumalan olevan olemassa.

Esitetty kritiikki on mielestäni pätevää, sillä ajattelen, että uskonnollista elämänmuotoa ei voi rajata vain niin kutsuttujen uskovaisten (believers) alueeksi. Uskovaiset ovat yksi uskonnollisten ihmisten ryhmä, mutta käsitykseni mukaan suurin osa uskonnollisista ihmisistä ei ole uskovaisia siinä merkityksessä kuin reformoidut epistemologit esittävät.

Samalla, kun reformoitu epistemologia rajaa uskonnollisten ihmisten joukkoa, se laajentaa uskonnon aluetta liikaa väittäessään, että ei olisi uskonnollisesti neutraalia filosofiaa. Tämän oletuksen taustalla on luultavasti näkemys, jonka mukaan ihminen on homo religiosus. En usko tähän uskomukseen vaan uskon pikemminkin, ettei ole ihmisen luonnollisten ominaisuuksien vastaista olla uskonnollinen. On kuitenkin ihmisiä, jotka eivät ole millään tavoin uskonnollisia. On filosofeja, joiden filosofia on uskonnollisesti neutraalia siten, ettei se liity millään tavalla uskontoon. Mielestäni esimerkiksi Ilkka Niiniluodon filosofia on uskonnollisesti neutraalia, vaikka hän onkin ottanut kantaa uskonnollisiin kysymyksiin. Esimerkkeinä hänen filosofiastaan ovat Otavan julkaisemat esseekokoelmat.

On outoa väittää, että henkilö ei voi luottaa Jumalaan, ellei usko tämän olevan olemassa. Kun henkilössä syntyy uskonnollisen luottamuksen tunne, se syntyy riippumatta siitä, onko hän muodostanut mielessään Jumalan olemassaoloa koskevan uskomuksen vai ei. Luottamus on riskikäsite ja tunne eikä varmuuskäsite ja propositionaalinen asenne, kuten Plantinga näyttää ajattelevan.

Uskonnollinen usko Jumalaa koskevien propositioiden todeksi uskomisena on mielestäni liian suppea näkemys uskonnon luonteesta. Uskonnolla on ”kohtaloon”, kasvatukseen, tahtomiseen, tunteisiin ja käyttäytymiseen liittyviä ulottuvuuksia, jotka ovat sen kannalta vähintäänkin yhtä tärkeitä ja luultavasti tärkeämpiä ulottuvuuksia kuin usko uskonnollisten propositioiden totuuteen.

Lisäksi uskonnollisten oppien luonnehtiminen tosiksi tai epätosiksi propositioiksi on yksinkertaistava näkemys uskonnollisen kielen luonteesta. Onko esimerkiksi viimeinen tuomio propositio tai joukko propositioita, joka tulisi myöntää tai kieltää? Mielestäni se on pikemminkin kuva, joka totuuden tai epätotuuden arvioiminen on yhtä vaikeaa kuin arvioida Sibeliuksen neljännen sinfonian totuutta tai epätotuutta.

Suomessakin käyty keskustelu siitä, pitäisikö uskontunnustuksen yhteydessä jotenkin ilmoittaa, mikä siitä on totta ja mikä ei, osoittaa mielestäni infantiilia asennoitumista uskonnon monimuotoista luonnetta kohtaan ja uskonnollisen kielen luonteen väärinkäsittämistä.

Giffordin sääntö lausuu: ”on aina, kaikkialla ja kenelle tahansa väärin uskoa mitään riittämättömän evidenssin perusteella.” Toisin sanoen siinä katsotaan, että uskomuksiin liittyy velvollisuuksia. Reformoidut epistemologit eivät kiistä tätä, mutta tulkisevat näiden velvollisuuksien sisällön toisin kuin Gifford, joka luonnehti riittämättömän evidenssin perusteella syntynyttä uskomusta rikokseksi ihmiskuntaa kohtaan.

Niillä perusteilla, joilla Plantinga muodostaa foundationalisminsa, päädytään relativismiin ja eräänlaisen postmodernismiin. Miksi tässä yhteydessä pitäisi enää puhua uskonnollisen uskon rationaalisuudesta, kun rationaalisuus hajautuu asiaksi, joka voi tarkoittaa lähes mitä tahansa? Eikö tämä ala olla jo jonkinlainen ”rikos ihmiskuntaa kohtaan”?

Vaikka foundationalistinen kanta voi ehkä tukea sellaisen näkemyksen osoittamista, että Jumalan olemassaoloon uskova henkilö ei ole kahjo, uskon, että se ei ole riittävä teoria tiedon luonteesta, vaan evidentialistinen näkemys, jonka mukaan tiedon tulee perustua erilaisiin todisteisiin, on oikeansuuntaisempi ja intuitiivisesti luontevampi teoria siitä , mitä tieto on.

Jumalan olemassaolon uskonnollisen uskon ehdoksi asettavan kalvinismin taustalla ovat imperialistiset pyrkimykset, pyrkimys maailmanvaltaan. Se merkitsee sitä maailmanpoliittiseksi, mutta myös tieteellisesti. Reformoitu epistemologia on mielestäni faustinen uni, sitä samaa unta, jota näkevät kaikenteoriasta unelmoivat tieteilijät. Miksi sellainen pitäisi olla, pitääkö kaiken olla selitettävissä? Näin toimittaessa sivuutetaan viime vuosisadalla esille noussut kenties ainoa todellinen uutuus tietoteoriassa: pitääkö oletus, jonka mukaan tiedon lisääntyminen on aina hyvää, paikkansa?

Teismi on filosofinen oppirakennelma. Mielestäni uskonto ei ole filosofiaa. Kristillisen uskon kannalta olennaisempia Jumalaan liittyviä kysymyksiä ovat Hänen mysteerinsä, katoamisensa, pimeytensä ja salaisuutensa, suhde pahaan sekä esimerkiksi kolminaisuusoppi. Henkilö voi rukouksessa sanoa ”Jumala, jos olet olemassa”, mutta tämä ei ole filosofinen teistinen kannanotto. Mikäli se on sellainen, henkilö lakkaa rukoilemasta.

Erityisesti kristillisessä uskossa on kysymys Jumalan kohtaamisesta toisessa ihmisessä, Jeesus nasaretilaisessa, sekä toisissa ihmisissä, lähimmäisissä. Toivo, pelastuksen toivo, liittyy näihin kohtaamisiin.

Olisiko Genetsaretin järven kalastajien pitänyt ensin muodostaa päässään Jumalan olemassaoloa koskevan proposition assentoiminen kuullessaan kutsun ”seuraa minua”. Ja olisiko heidän tästä kutsusta seuranneen pitkin poikin Galileaa tapahtuneen heilumisen seurauksena pitänyt jotenkin selittää maailma Jumalalla?




51. Neljäs suurvalta

Erkki Toivasen Eurooppalaisuuden rajoilla (Otava 2005) on aika kätsä johdatus nykyiseen Euroopan Unionia koskevaan ajatteluun. Historiallinen osuus jää hieman kapeaksi. Sitä voi täydentää esimerkiksi Peter Brownin teoksella The Rise of Western Christendom, joka selostaa viime vuosisadan lopulla muuttuneen käsityksen niin sanotuista pimeistä vuosisadoista (vuosisadat antiikin ja keskiajan välissä). Ne eivät enää ole pimeitä vaan tiedämme niistä aika paljon, vasitenkin normannien roolista niiden aikana. Toinen kiinnostava teos on Robert Bartlett, The Making on Europe. Conquest, Colonization and Cultural Change 950-1350. Se vahvistaa Toivasen hieman epäillen tarjoamaa näkemystä: Kaarle Suuren jälkeinen katolinen kirkko on ensimmäinen Euroopan Unioni, johon 1990-luvulla palasimme.

Toivanen jakaa nykyiset Eurooppa-aatteet kolmeen ryhmään. Federalistit kannattavat liittovaltion synnyttämistä. Paneurooppalaiset jäsentävät Euroopan mosaiikkimaisena kulttuurina, jolla on laajat rajat ja valtio-oikeudellisesti keveä rakenne. Funktionalistit ajattelevat Euroopan yhdistyvän lainsäädännöllisen harmonisoinnin ja kaupan kautta suppean euroeliitin keskitetysti hallinnoimaksi alueeksi.

Kaikki nämä ajattelutavat ovat saaneet kolauksen. Euroopan Unionin ydin on Saksa, Ranska ja Pohjois-Italia. Niiden tavoitteisiin vaikuttaa EMU.sta ulkopuolelle jääneen Britannian politiikka. Irlanti, jonka talous on kasvanut räjähdysmäisesti saa sulattaa ytimen suunniltaan. Paavo Haavikon letkautus siitä, että Suomen Natokumppanit ovat niitä maita, jotka eivät osaa mitään muuta kuin joutua tappiolle, saa lisäpontta Euroopan Unionin ydinmaiden talouden osoittaessa kaakkoon. Suomi ei ole millään lailla mukana missään Euroopan Unionin ytimessä – lukuunottamatta hirttäytymistä ytimen tappioon. Suomi pelaa myöntyväisyyspolitiikkaa, jolle pitäisi etsiä uusi suunta Euroopan Unionin heiketessä. Tilanne näyttää poliittisen järjestelmän heikkouden ja paikoilleen jäämisen. Suomea ei ole irrottamassa luhistuvasta Euroopasta suinkaan Suomen hallitus vaan todellista valtaa käyttävä talouselämä, joka operoi muualla.

Maailmasta on tullut savuke. Paperi ja tupakka ovat globaalit markkinat. Valtio on filtteri, joka suodattaa perinnäiden demokratian ja keskeisten palvelu- ja järjestysorganisaatioiden kautta savun kansalaisyhteiskunnan keuhkoihin.

Voidaan kyllä puolustautua sanomalla, että olemme perustamassa innovaatioyliopiston. Ainoa järki sen taustalla on yllä kuvattu uusi talouden maantiede. Mutta kun innovaatioyliopiston hinta on suomalaisen sivistysyliopistojärjestelmän romutus ja lisäksi innovaatioyliopistoa, joka markkinasurffausta kuvaavasti ilmaisten on nimetty Aalto-korkeakouluksi, muodostetaan vaatimattomista korkeakouluista, joilla ei ole oikein mitään luonnollista yhteyttä keskenään, on laiha lohtu, ettei tilannetta seurata tumput suorina. Pitää paikkansa: ei tumput suorina, mutta kylläkin housut kintuissa.

Kotiläksyt Intiasta on tehty huolellisesti. Siellä vain joka neljäs mies ja joka toinen nainen osaa lukea. Yliopistoja on lähes 300 ja korkeakouluja 12 000. Niissä opiskelee prosentuaalisesti pieni väestönosa, joka vastaa uutta brahmiini-kastia. Hyvin toimeen tulevia, korkeakoulutettuja ihmisiä Intiassa lasketaan olevan 200 miljoonaa. Intian väkiluku on yli miljardin. Näin naapurissa ja ilmeisesti kohta myös kotoisessa mikromaailmassamme.

Saksan talouden arvellaan joutuvan umpikujaan vuoden 2010 paikkeilla. Saksalainen hyvinvointivaltio ei ole uudistunut tavalla, jonka toteuttaminen olisi pitänyt aloittaa jo joskus 1990-luvun alussa. Myös Ranskan talous on heikentyvä. Italia on jo nyt ”Euroopan sairas mies”. Lissabonin strategian tavoite tehdä Euroopasta maailman johtava talous vuoteen 2010 mennessä kääntyy päälaelleen. Eurooppa on taloudellisesti vanha Elvis, jota voi vain rakastaa hellästi, mutta jonka todellinen voima on rappeutunut.

Maailman todelliset vallat tulevat olemaan Kiina, joka on myynyt halpaa työtä ja rahaa ja sitonut läntistä maailmaa itseensä sekä erityisesti Intia, joka on tietotekniikan johtomaita, verkostoajattelun kultakaivos ja kouluttanut osan kansastaan sadoissa korkeatasoisissa korkeakouluissaan. Yhdysvallat jää tähän kilpailuryhmään mukaan, joskin sillä on merkittäviä vaikeuksia. Se jää, sillä maailman brändit ovat nämä: Coca-Cola, Walt Disney Nike, BMW, Porsche, Mercedes-Benz, Adidas, Rolls-Royce, Calvin Klein ja Rolex.

Brändilista heittää epäilyksen varjon myös neljännelle eurooppaideologialle, jota Toivanen ei mainitse pääsuuntauksien joukossa.

Neljäs mahdollisuus, jossa kaltaiseni kulttuurihörhöt ovat jollain tavoin kotonaan, on eräänlaisesta paneurooppalaisesta juuresta versova kulttuurin henkiseen perinteeseen juurtunut maailmankansalaisuus. Tälle asenteelle Eurooppa on liian ahdas kategoria määrittääkseen ihmisten identiteettiä. Tähän ajatukseen sisältyvät toiveet ”neljännestä suurvallasta”, joka muodostuu ihmisten mielipiteestä. Se on näyttänyt olemassaolonsa niin Yhdysvaltain vastaisena reaktiona kuin siinäkin, että EU:n kannatus sen alueella elävien ihmisten keskuudessa on alle 50 %. Mutta brändilista vähentää uskottavuutta.

Kulttuurihörhöjen ”Eurooppa” on lähellä sitä, mitä Vaclac Havel sanoi vuonna 1996: ”Eurooppa ei kykene ottamaan vastaan uutta tehtävää, ellei se ensiksi pysähdy pohtimaan omaa olemustaan. Sen jälkeen se voi nöyrästi ja hiljaa kohottaa harteilleen planeetan ja ihmiskunnan ristin ja seurata esikuvaa, johon se on uskonut kahden vuosituhannen ajan. Siten Eurooppa voisi antaa jaloimman sisällön omalle nimelleen, joka alun perin merkitsee iltaruskoa.”

Havelin mainitsema ”uusi tehtävä” liittyy sen myöntämiseen, että Euroopalla ei tule olemaan johtavaa osaa kansainvälisessä talouskilpailussa ja lisäksi Euroopan Unioni ei tule valtiollisena organisaationa jatkamaan elämäänsä. Fuusio on kääntymässä fissioksi ja Saksan markasta ilmestynyt euro sekä siihen sitoutuneet taloudet tulevat degeneroitumaan. Tässä tilanteessa Eurooppa voisi Havelin mielestä vielä ”perehtyä oman kulttuurinsa parhaiden henkisten perinteiden juuriin ja tutkia niiden yhteyttä toisiin kulttuureihin. Sopimalla toisten kulttuuripiirien asukkaiden kanssa yhdessä noudatettavista yhteisistä henkisistä ja moraalisista arvoista Eurooppa voisi viitoittaa tien yhteiselämään tällä planeetalla.”



52. Vaaran nimi

70-luvun totaalivaara ja maailmanloppu oli energiakriisi. Kun huoneesta lähti, piti painaa sähkökatkaisinta. Sitten tuli ydinsota. Ydinsotaa seurasi AIDS. Luultiin, että sen saa, jos tarttuu paljaalla kädellä raitiovaunun pylvääseen. Eräskin kaupungilla kuljeskellut valitteli pattia kainalossaan ja meni lääkäriin. Lääkäri lausui, että sinun ikäisilläsi pojilla on tuollaista vaivaa, sitä sanotaan lihakseksi. Aidsin jälkeen tuli ekokatastrofi ja sitten lama, joka hukkasi maailman totaaliuhat pimentoon. Tuli terrorismi ja nyt tämä ilmastomuutos.

Maailmanloppu on sikäli poikkeuksellinen luonnonilmiö, että se on hidas. 70-luvulla luimme koulussa Rooman klubin raportteja. Niissä maailmanloppu ennustettiin muutaman vuosikymmenen päähän, ei siis koskenut meidän parhainta nuoruuttamme. Ilmastomuutos, josta kuulemma maailman tiedeyhteisö on yksimielinen - se on yksimielinen monesta muustakin asiasta kuten esimerkiksi siitä, että Pluto ei ole planeetta vaan plutoidi - aiheuttaa hurjimmat muutokset sadan vuoden päästä, uhkarohkeimpien veikkauksen mukaan 30 vuoden päästä.

Polkupyörälläkin pääsee kovempaa kuin maailmanlopun vauhtia. Näin maailmanloppu eroaa monista muista tuntemistamme luonnonilmiöistä kuten alkuräjähdyksestä tai valosta. On se sitten kummaa se, että luonto tässä asiassa on niin tavattoman erilainen kuin muissa strategisesti merkittävissä toiminnoissaan.

Fiksuimmat viittaavat tässä Eliotin runoon, joka sanoo maailman loppuvan hiljaa kitisten. Olikohan Eliotin tarkoitus kuvata maailman loppumista vai ironisoida sen loppumisen kuvauksia, sitä, että loppu ei koskaan näytä olevan ihan todella käsillä vaan sen sijaan se väijyy jossakin vuosikymmenten päässä ja kohteliaasti antaa ihmiskunnalle mahdollisuuden järjestellä asioitaan sillä välin - ja ehkä olla puuttumatta päiväkohtaisiin probleemeihin.

Maailmanloppu on täten sangen turvallinen kumppani, joka myös suojaa ihmistä tekemästä liian ripeästi hölmöjä toimenpiteitä kuten vaikkapa vähentämästä CFC-päästöjä. Aikaa on vielä. Ei kovin paljon, mutta vuosisata, vähintään vuosikymmeniä. Ja toisaalta: jos nyt vähennetään, ei sillä enää ole vaikutusta. Törky on taivailla joka tapauksessa.

Maailmanloppu on aikaa antavana toimijana hienotunteinen ja sävyisä, neuvotteleva. Se lähestyy meitä sivistyneen small talkin muodossa viitaten harhautuneisuutemme. Ja jos emme näistä vihjeistä taivu kosmiseen paktiin, alkaa sitten vuosikymmenten päästä jonkinlainen kidutus. Toimintapa on hätkähdyttävän lähellä sitä, mitä Bernardo Gui selostaa teoksessaan Inkvisiittorin käsikirja. Käsityksemme tulevaisuudesta ja kidutuksesta osana rangaistusta saattaa heijastaa keskiaikaisia ajattelutottumuksiamme.

Meillä täytyy olla koko ajan jokin kattava nimi maailmanlopulle. Mutta välillä nimi unohtuu näkyväisten ongelmien alle.

Istuimme 1990-luvun alussa Jaan Kaplinskin kanssa. Koko talven oli satanut vettä. Yhdestä suusta päivittelimme, että luonto huokaa nyt ja kohta on aika sen nemesiksen, jonka kaikki inhimillinen sokeus on aiheuttanut.

Nyt puhutaan samaan malliin. Helsingissä ei ollut vuonna 2008 termistä talvea. Kyllä, kyllä, se on ehta merkki ilmastomuutoksesta.

On sellainenkin ennustus, että ilmastomuutos etenee seuraavalla vuosikymmenelle erittäin kylmien talvien muodossa ja että sitten taas lämpenee. Jos meillä on edessä kymmenen kylmää talvea, ne vahvistanevat kokemusta, että nythän asiat ovat taas niin kuin ennenkin, kyllä luonto on ihmeellinen itsenkorjaava orgaani.

Ja aina on jonkun lapsuuden kesä, kuuma tai kylmä, lapsuuden kesät olivat sellaisia.

Näin ilmastomuutos unohtuu ja käy kiintoisaksi arvata, mikä on vaaran uusi nimi vuonna 2020.

Ne asiat, jotka maailmanlopun nimen alle kerätään, ovat tietysti olemassa, tai ainakin useat niistä.

Mutta nimi on Moolok ja möhkäle, johon suhtaudun epäillen.

Lämpenemistä tapahtuu. Se voi pahimmillaan aiheuttaa muun muassa kuivumista joka yltää Alppien eteläpuolelle, tappaa miljoonia ja synnyttää pakolaislaumoja, yhteiskunnallisia muutoksia ja tiheää menoa tänne riisiviljelymaiksi muuttuvaan pohjoiseenkin, ellei Golf-virta väsähdä, kuten se ehkä on tekemässä ja tänne sittenkin saavu ikirouta.

Mutta mahtuvatko kaikki maailman ongelmat ilmastomuutoksen alle? Maailma on täynnänsä pieniä ekokatastrofeja, järvien kuivumisia, metsien kuolemia, nälänhätää. Väestönkasvu saattaa olla maailman suurin ongelma ilmastomuutoksesta huolimatta. Entäpä jos ilmastomuutoksen suhde varsinaiseen vaaraan on samanlainen kuin tsunamin suhde Bangladeshin tapahtumiin muutama vuosi sitten?

Tai terrorismi. On sota terrorismia vastaan ja läntinen koalitio rulettaa. Tosiasiassa varsinaisissa terrori-iskuissa on 2000-luvun alussa kuollut kourallinen määrä ihmisiä, ellei sitten Yhdysvaltain hyökkäystä Irakiin lueta niihin.

Kun nimeämme pahan tulevaisuuden, pääsemme samalla myös vaivasta ja näkemästä monia ongelmia, jotka eivät mahdu nimen alle.

Itämeri on lähes kuollut meri. Mutta asia ei selity ilmastonmuuksella eikä edes myrkyillä ja jätteillä, joita siihen ahdetaan. Keskeinen selittäjä on se, ettei Tanskan salmesta virtaa suolaista vettä. Gotlannin syvänne pitäisi suolata jollakin laitteella, joka maksaa. Mutta tuskin siihen on varaa, koska ilmastomuutosprojekteja pitää nyt rahoittaa.

Sosnovy Borin Tsernobyl-tyyppinen ydinvoimala (tarkoittaa kömpelöä sotilasreaktoria) lienee Suomen pahin turvallisuusongelma, mutta kuka sen muistaisi, koska ilmastomuutos tulee ja sadan vuoden päästä täällä voi olla kovin toisenlaista tämän ilmastomuutoksen takia? Entäs jos reaktori sulaa huomenna? Ydinturman keskimääräinen onnettomuusriski on 1:1000, mikä ei tarkoita sitä, että onnettomuus sattuu tuhannen vuoden päästä, vaan että kerran tuhannessa vuodessa napsahtaa, ehkä esimerkiksi minuutin päästä.

Nimen ja möhkäleen muodostaminen tulevaisuuden varalle on kiinnostava ihmiskunnan maailmaan suhtautumisen muoto.

On vaivattomampaa kuolla nälkään, kun tietää, että se olikin ilmastomuutos.




53. 007 ihmisenä

Elokuvaa Casino Royal ei oikeastaan lasketa James Bondiksi, koska tarina on taustaa ja kertoo siitä, miten Jamesista tuli tuplanollaseiska Bond, James Bond.

James Bond on saanut nimensä lintutieteilijästä, joka on kirjoittanut kirjan Birds of the West Indies. Bondin luoja Fleming antoi nimen sankarilleen ensimmäisessä teoksessaan, jolla on sama nimi kuin nyt käsillä olevalla 22. elokuvalla. 007 taas juontuu Kiplingin tarinoihin, jotka keskittyvät junaan 007.

Elokuvan tunteilulla peloteltiin lehdistössä ja uutta Bondia väitettiin nynneröksi - turhaan.

Mustavalkoisessa introssa päätä hakataan lawoireen ja veri roiskuu. Karmiva kuva muuttuu itse elokuvassa siedettävämmäksi, mutta se on aikaisempia ruumiillisempi: Bondissa näkyvät verinaarmut.

Kaikenlaista puuskutusta, hikoilua ja hullunnaurua esiintyy. Saa vaikutelman, että sivistynyt maailma ja Britannian salainen palvelu on parinkymmenen vuoden viiveellä saavuttamassa tilan, jota Jouko Turkka ja Jussi Parviainen harrastivat joskus 80-luvulla.

Aiemmista Bondeista poiketen kyseessä on ihmissuhdedraama. Jamesilla on ongelmia egonsa kanssa, henkisiä panssareita, joita hän riisuu. Hänet petetään tavalla, joka synnyttää hänessä Bondin: teräksisen agentin, joka ei luota kehenkään.

Tunteet ja henkisen prosessin kuvaus korvaavat elokuvassa Q:n tekniset vempaimet, joita kaiketi myöhemmin on tulossa. Ainoa monimutkaisempi kone on elvytyslaite, jolla myrkytetty henkilö voi saattaa itsensä hetkessä pikajuoksukuntoon.

Bond juoksee kilometrikaupalla 10 sekuntia satasta. Elokuvan alussa näytökset rakennuksilla tapahtuvasta estehyppelystä ovat kiinnostavia. Muuta ajankuvaa on taistelu terroristeja vastaan.

Ajanhengen kannalta kiinnostavinta kuitenkin on Bondin psykologisoiminen. Käykö aikalaisellemme, joka suurkuluttaa hermopillereitä ja terapioita, kuten Jamesille, siten, että hän tulevaisuudessa menettää luottamuksensa tyystin?

Elokuva on hyvin kuvattu. Jousiorkesteri soittaa taustalla tuttuun tapaan.